Kaislikossa suhisee

Tämä kevät on mennyt muistoissa hekumoidessa. Niissä kuumissa kohtaamisissa.

Monet asiat voisin unohtaa, mutta niitä en ajatellut ikinä. Toivottavasti en unohda. Onneksi on vähän mustaa valkoisella, jotta voin tarvittaessa - sitten vanhainkodissa - tarkistaa yksityiskohtia. Tänä iltana ei vielä tarvitse.

Suudelma

Voihan... jotain.

Suutelin miestä. Väärää miestä. Tai itseasiassa ihan oikeaa miestä. Mutta niin monella tavalla siltikin väärää. Valitettavasti se vain tuntui niin oikealta. Ihan liian oikealta. Lisäksi olin joutua siitä pulaan. Melkein jouduinkin, mutta sitten pelastuin kuitinkin viime hetkellä. Hirveää. Siltikin se tunne vähän ennen suudelmaa...ja jälkeen. Se katse. Ja se, että sielläkin oli sitä jotain. Pelottavaa, mutta siltikin niin kihelmöivää. Kiellettyä, aivan täydellisen kiellettyä hedelmää maistoimme molemmat. Tämä ei tiedä hyvää.

Onneksi heräsin. Liukkaampana kuin ankerias.

Soitto

Iltapäivällä kävelyllä ajattelin soittaa. Tai oikeastaan laittaa tekstarin, jossa olisin kysynyt, että jutellaanko.

En 'sillä' mielellä, vaan siksi, että olisin halunnut jutella yhdestä asiasta jonkun kanssa, joka voisi antaa pienen rohkaisun sanasen. Että kyllä mä pärjään ja kykenen. En kuitenkaan soittanut, koska ihan satavarmasti hän olisi sen soiton ymmärtänyt väärin. Olisi kuvitellut, että minä kuvittelen ja haaveilen jotain turhia. Joo, ei pelkoa mun haaveiluista enää.

Jouluna ihmettelin, kun ensin piti laittaa sähköpostilla ns. virallinen hyvän joulun toivotus ja sitten tuli vielä toinen tekstiviestinä. Ei tuntunut missään, josta syystä voisin tosiaan hänen kanssaan jutella, mutta...

Kyseinen henkilö ei koskaan ole osannut olla vain kaveri exiensä kanssa eikä siitä syystä minunkaan kanssani. Hemmetin ärsyttävää, koska hän on mukavaa ja helppoa juttuseuraa ja hänen kanssaan olisi hauskaa pohtia vaihtoehtojani.

Aina on tosin vaarana, että hänestä tulee riesa. Äh, paskat.

Utopistista

Armoton vitutus meinasi tehdä sen, että olin ajaa kolarin. Onneksi tie oli sula ja renkaat pitivät, muuten olisi pelti kolissut ja ruttua tullut varmaan kuskiinkin. Ei hyvä.

Tajusin eläväni sellaista käsittämätöntä vaihetta, ettei elämässäni ole tällä hetkellä ketään, jolle voisin vitutukseni purkaa. Ihan uskomatonta. Ja koska entinen paras ystävättäreni on oleellinen osa tätä paskafiilistä, en voi edes sitäkään väylää uudelleenlämmittää. Tosin en ole hänelle viimeiseen viiteen vuoteen mitään 'salaisuuksiani' enää kertonut, joten ehken nytkään, vaikkei olisikaan osallinen tässä jutussa.

Onkohan olemassa keskutelupalstaa, jossa voisi etsiä uskottua ? Parasta kaveria tositarkoituksella ?