Juttelin vanhan tutun kanssa pitkästä aikaa kaupan ulkopuolella. Toinen, vähän vähemmän vanha tuttu käveli ohitse. Vaistomaisesti käänsin päätäni ja tunnistimme toisemme.
Se, että hän oli juuri sen kaupan edessä, oli täysin käsittämätöntä. Miksi? Minun kauppani ei ole lähelläkään hänen kauppansa!
Nopea yllättynyt tervehdys vielä nopeamman hymyn kera. Puolin ja toisin. Noin puolikkaan sekunnin ajan ja sitten se oli ohi.
Käänsin pääni juttukumppaniin ja hän jatkoi matkaansa kauppaan. En nähnyt, hidastuiko askeleensa pysähtyäkseen viereeni, muttei sillä väliä. Oma sydämeni ei tehnyt elettäkään, että olisi tunnistanut vanhan tunteen.
En olisi ikinä maailmassa uskonut, että hän voisi joskus olla noin ei-mitään minulle. Ehkä se on niin, että mitä suurempi roihu, sitä kylmempää tuhkaa.
lauantai 7. helmikuuta 2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
