"Joko sä menit ?"

Nukahdin vain herätäkseni omaan itkuuni. En mihinkään painajaiseen, vaan hiljaiseen suruun. Kyyneliin, jotka suurina ja kuumina jo valuivat pitkin poskiani ennen kuin olin kunnolla edes hereillä. Kurkkua kuristavaan nyyhkytykseen, jonka kuitenkin nielaisin takaisin. Ei siitä ole mitään hyötyä. Kyyneleet eivät auta, sillä ne eivät poista kaipausta. On vain itsekin mentävä. Ja unohdettava. Yritettävä unohtaa.