Hiivatti, kun väsytti aamulla. Olin tietty käynyt liian myöhään nukkumaan ja yöunet jäi liian lyhyiksi. Onneksi heräsin ennen kuin kello soi. Oli hetki aikaa vaan olla ja nautiskella peiton lämmöstä. Ja miettiä. Haaveilla.
Ihan liian pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Silloin oli kesä ja hirvee helle ja mulla lyhyt hame ja pieni paita ja niin kuuma, ettei niitä voinu pitää päällä sekunttiakaan kauempaa. Uuh. Voi vitsi, sitä tunnetta, kun tavattiin taas pitkästä aikaa ! Ei voinut pakottaa itseään odottamaan yhtään kauempaa, kun kerrankin ei ollut pakko. Jo se halaus siellä hississä kertoi, ettei iho jaksa odottaa. Ei jaksa eikä halua. Eikä sellasta voimaa ollu olemassakaan, joka olis voinut erottaa mut siitä sylistä. Niiden käsivarsien syleilystä. Sillä hetkellä.
Mulla on ikävä niitä huulia. Kuumia suudelmia. Sitä ensimmäistä hetkeä, kun kohdataan. Ensimmäistä kosketusta. Kiihkoa. Malttamattomuutta. Käsiä, joiden kosketus tuntuu maan päälle laskeutuneelta taivaalta. Halua, joka vaatiin täyttymystä ja jolle antautuminen nostaa pilviin. Vartaloa, jonka paino kahlitsee, muttei muserra. Hetkeä, josta ei ole enää paluuta ihmismielen voimin. Tunnetta, joka vangitsee.
Ja sillä hetkellä se on mun. Ei kenenkään muun, ei edes itsensä. Vain ja ainoastaan mun, vaikka se sanoisi mitä ennen tai jälkeen. Ja sen hetken saadakseni olen valmis antamaan
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti