Voi rakas...

Näin kuvassa miehen. Ensin nauratti, mutta sitten katsoin tarkemmin. Näin kuvassa väsyneen miehen... Oli kuin silmissä olisi ollut surumielinen vivahde.

Toivottavasti näin väärin.

Siivous

Joskus on hyvä, että ulkopuolinen käskee, kun itse ei saa aikaiseksi.

Siivosin laatikoita ja kaappeja. Vastaan tuli printattuja sähköposteja, ystävänpäivään liittyviä muistoja, ravintolakuitteja, junalippuja ja -aikatauluja. Lippuja, lappuja ja lipareita, muistoja jostain edellisestä elämästä, jonka olen jo melkein unohtanut. Mutta vain melkein.

Silti on aika luopua niistä, vaikka ne hymyilyä aiheuttivatkin. Elettyä elämää, muistojentäyteistä.

paskiainen

saatanan paskapää. mä en inhoa mitään muuta niin paljon kuin että mun puheluihin tai viesteihin ei vastata. harvoin tekee mieli vetää turpaan, mutta nyt on niin lähellä toteutus, että ihan itseäkin pelottaa. siksi on pakko sanoa nyt, että vittusaatananperkeleenhelvetti. mun puolesta saa painua helvettiin ja pysyä siellä. vitun kusipää.

onneksi mulla on keinot tasoittaa tilit.

piru vieköön

Okei, mä myönnän. Olen miettinyt häntä nyt varmasti tän viikon aikana saman, mitä viimeisen kolmen vuoden aikana. Tai neljän. Kai se ihan normaalia on. Muistella jotain mikä kihisi ja kuhisi ihon alla. 

Itseasiassa mä mietin sitä tunnetta, jota nyt ei ole. Sitä, kun ihastuminen tykyttää suonissa. Se on tunne, johon jää koukkuun pahemmin kuin mihinkään muuhun huumeeseen. Sitä pitäsi saada aina vain lisää ja mieluummin vielä uudesta kohteesta vanhan tunteen laannuttua. Kunnes tulee se hetki elämässä, että... siis tulee keski-ikä. 

Onneksi sen tietää, ettei se kestä ja siksi vain normaali arki riittää, mutta... 

On helppo tehdä päätöksiä, että kiitos mulle riittää tätä laatua, mä palaan takaisin mun tavalliseen normaaliin [tylsään] arkeeni ja hoidan mun velvollisuuteni, mutta riittääkö se loppupeleissä kuitenkaan. Riittää, ehkä. Niin kauan kuin ei tule muita... tilaisuuksia. Riittää siis jonkun aikaa.

Enemmän olen kuitenkin miettinyt sitä yhtä ketalusta, joka ei mennyt niin syvälle, mutta joka kuitenkin jätti pysyvämmän muistijäljen juuri siksi, ettei se ollut mitään suurta tunteiden paloa vaan jotain... erilaista. Sanoisinko ainutlaatuista.  

Siitäkin tulee jo... kolme (?) vuotta, kun hänen kanssaan viimeksi olin tekemisissä. Ja ihan niin kuin en hetkeäkään uskonut, että hän (se ensimmäinen) olisi nyt muka sinkku, niin en myöskään hetkeäkään uskonut, että se eräs kykenisi sulkemaan pois elämästään sen kihelmöivän tunteen, kun huomaa taas ihastuneensa. Hetkeksi toki voi palata kaidalle tielle, mutta kun se tylsä arki taas jämähtää epäkkäisiin, niin... Se on ihan... odotettavissa. 

Mulle valkeni silloin kolme vuotta sitten tietyt riskit, josta syystä ihastumiset (1) sen jälkeen ovat olleet puhtaasti ns. kaukoihastuksia. Riskit ovat liian suuret ja voin vain olla onnellinen, että hän ja se toinenkin olivat juuri niin erityisiä ihmisinä, että heitä voin muistella vain ja ainoastaan lämmöllä. Mutta ketään muuta en ole halunnut elämääni. Näissä kahdessa on ihan tarpeeksi yhden naisihmisen osalle. 

Mutta jos totta puhutaan, niin pikkasen on haikea olo, kun ajattelen, etten sitä tunnetta (ehkä) enää koskaan koe. Toisaalta paino toisessa vaakakupissa muuttuu vuosi vuodelta koko ajan vain painavammaksi, joten pikkuhiljaa se haikeuskin lopulta häviää kokonaan. Uskon näin. 

kohtaaminen yössä

Tavattiin sen yhden kanssa. Edellisestä kerrasta olikin ehtinyt vierähtää 'tovi', se oli silloin tammikuussa 2009 eli melkein 4,5 vuotta ehti kulua aikaa ja elämää tässä välissä.

On ihmisiä, joista asiat pitävät nyhtää. Hänestä ei kyllä tarvitse eikä tarvinnut. Riitti, kun vain kysyin pienen kysymyksen tai odottelin hetken hiljaa, niin hän kyllä kertoi ihan kaikki ja vähän enemmänkin. Tarkoituksella olinkin sitten hiljaa ja vain kuuntelin ja nyökyttelin päätäni. Vaikeneminen on kultaa.

Koska muistin sen toisen 'opetuksen', että mitään ei menetä, vaikka kysyykin suoraan, päätin olla suorasanainen hänen kanssaan. Aikaisemminhan se oli ollut sellaista kissa-hiiri -leikkiä, kun piti arvailla, mitä toinen ajattelee ja se, jos joku, on rasittavaa. Kysyinkin siis jossain välissä, onko hänellä ollut ikävä. Sanoi olleen. Sanoi, että voi sen ihan rehellisesti myöntää, että on ollut ikävä ja on ajatellut minua paljon. Seuraavaksi kysyin, olinko hänen elämänsä suuri rakkaus, naureskellen tosin. Myönsi senkin. Naurettiin molemmat. Mutta ei enää niin paljon kuin silloin ennen eli joku on muuttunut.

Jossiteltiin hieman, mutta se loppui lyhyeen, kun totesin, että juhlamme oli toki huikeaa, mutta arki, jota ei koskaan ollut, olisi ollut pelkkää helvettiä. Ei meinannut sitä ensin myöntää, mutta uskoi kuitenkin hetken päästä perusteluni oikeiksi. Olemme hyviä samoissa asioissa, josta syystä emme täydennä toisiamme.

Sykähdyttikö nähdä, tavata, halata ? Rehellisesti: ei sykähdyttänyt. Tokihan oli mukava tavata, mutta kaikki se kihelmöinti ja ihon värinä oli poissa eikä sitä tullut kertaakaan sen kolmen tunnin aikana, joka juteltiin. Yrittihän hän toki suudella, muttei sekään tuonut mitään vanhoja muistoja mieleen, joten käänsi pääni ja vain halasin. Ainoa mitä ajattelin, oli se toinen, joka suuteli niin paljon paljon paremmin. Hymyilytti, mutten kertonut hänelle hymyn syytä. "Eiks sua saa enää edes pussata ?" Saa, mutta ei suudella. Siinä on ero.

Kotimatkalla taksissa muistelin jotain vanhoja juttuja ja naureskeltiin niille leppoisasti. Raja on ylitetty ja se on peruuttamatonta. Olen niin äärimmäisen tyytyväinen, että tavattiin, sillä nyt oikeasti tiedän, että se kaikki on jäänyt taakse eikä siihen ole enää paluuta. Eikä haluakaan palata. Ei ainakaan minulla. Hänestä en tiedä, taitaa olla yksinäinen, mutta minä en aio hänen yksinäisyyttään lähteä täyttämään. En edes kaverina, sillä se perusluottamus puuttuu edelleenkin väliltämme. Hänen luonteensa, joka ei halua tuottaa toiselle pahaa mieltä rehellisillä sanoilla, ei ole muuttunut miksikään, tiedän sen, ja se on se pahin este myös kaveruudelle. Sitä paitsi tämä vapautunut olotila tuntuu hyvältä, joten en halua sitä tunnetta pilata lähtemällä taas 'säätämään' mitään epämääräistä. Näin on hyvä ja se riittää minulle mainiosti.

Hän kysyi, olenko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Saatoin rehellisesti hänelle vastata, että olen. En lähtenyt sitä mitenkään hehkuttamaan, totesinpahan vain, että rauhallinen perusarki tuntuu erittäin hyvältä, mikä olikin ihan totta. En kertonut hänelle siitä eräästä, vaikka joskus olinkin leikitellyt - tai paremminkin hekumoinut - ajatuksella, että kerron, jotta hän saisi maistaa omaa lääkettään. En kuitenkaan kertonut nyt, kun tilaisuus olisi ollut mitä parhain, koska minulla ei ollut enää mitään tarvetta yrittää satuttaa, mikä sekin todistaa, että se kaikki on jo jäähtynyttä hiillosta.

Tapaammeko enää koskaan ? Varmastikin eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos käymme joskus kahvilla tai lounaalla nyt kun tiedän, että kykenen sen tekemään täysin ilman mitään ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Emme tosin tapaa minun aloitteestani, sillä olen nähnyt haluamani, mutta hän erittäin todennäköisesti ottaa vielä joskus yhteyttä nyt kun tietää, etten lähde häntä syyttelemään mistään vanhoista. Ne ovat olleita ja menneitä enkä jaksa niitä enää kaivella.

Mutta niin vain tuli todistettua, että kyllä ne suuretkin rakkaudet hiipuvat ja kylmenevät vuosien saatossa. Ja joskus se on ihan hyväkin asia. Rakkauden määrä on vakio.

mä räjähdän

Nyt olisi kyllä sellainen paukku kerrottavana, ettei paremmasta väliä. Mä ihan kihelmöin, mutta kun en voi kertoa sitä 'ääneen'. Aaarrrgghhh! En edes täällä, koska siihen liittyy oikeita ihmisiä oikeilla nimillä. Koko tilanne on ihan absurdi ja huvituttaa mua suunnattomasti.

Luulen, että tikahdun tähän, mutta tikahdumpahan ainakin nauruun.