tekstiviesti

Tuttu numero, vaikkei nimeä näkynytkään. Enää. Ei säväyttänyt vähimmässäkään määrin. En edes lukenut niitä heti. Juu, niitä oli jopa kaksi. Peräkkäisinä päivinä laitetut.

"Mitä sulle kuuluu? Olisi tosi kiva tavata pitkästä aikaa."

"Huhuu... Tuliko eilinen viesti oikeaan mumeroon?"

Vai niin.

Yritin muistella niitä huonoja juttuja. Ei vaikutusta. Yritin muistella niitä hyviä juttuja. Ei vaikutusta.

Vastasin ystävällisesti, mutten kysymykseensä. Hetken kävi mielessä sanoa, että voisiko olla tunkeutumatta enää elämääni. En kaipaa häntä enää yhtään enkä varsinkaan niitä sotkuja, joita hänellä on aina ollut tapana tuoda mukanaan. Mutten kuitenkaan. Se olisi voinut näyttää siltä, että hänellä on vielä merkitystä minulle. Mutta kun ei ole. Ja tavallaan kuitenkin on. Enhän voi sitä aikaa koskaan ihan täydellisesti unohtaa. Vain ne tunteet ovat kylmenneet jo kaikki. Lopullisesti.

Uskomatonta. En olisi voinut kuvitellakaan jokus tuntevani näin. Siis tuntevani en mitään. Tämän henkilön kohdalla. Rakkaus ei selvästikään ole ikuista, sanoi kuka mitä tahansa.

Bumerangina tuli heti kaksi tarkentavaa kysymystä. En vastannut niihin kumpaankaan. Minulla on muutakin, paljon parempaa ajateltavaa kuin Hän.

<>

Rakkaus on niin nurinkurista.

Viimeksi, kun mahdollisuus oli, käänsin sille selän. Nyt, kun ottaisin sen avosylin vastaan, ei mahdollisuutta näytä tulevan.

Nauraisin, mutta kun nauraminenkin sattuu.

Historia toistaa itseään

Ja niin kuin luulin, etten tässä tilanteessa olisi enää ikinä. Mutta eipä sitä ihmislapsi tiedä, mitä tulevaisuudella on kohdalle varattuna.

Sydän on vaarassa särkyä. Eihän se tietystikään säry, kun ei silloin neljä vuotta sittenkään särkynyt, mutta perustuksia järkytetään taas vaihteeksi ihan uskomattomalla tavalla. Onneksi en itse ole tässä ollut nyt syypäänä. Ainoastaan hyväuskoinen ja kiltti, sillä jos joku kysyy, niin kyllä minä vastaan. En vain voinut kuvitellakaan, että se muuttuisi tällaiseksi. Ei ollut tarkoitus. Ei ainakaan minun. Vannon.

Mutta silti olen taas tässä. Sillä erotuksella, että silloin tiesin, mitä halusin. Tai oikeammin, mitä en halunnut. Nyt en tiedä enää mistään mitään. Pakko vain odottaa ja katsoa. Ehkä asiat järjestyvät itsestään. Tai sitten eivät. Toivottavasti. Vaikka en kyllä ole varma, haluanko sitäkään.

Ei tule mitään.

Äänekäs hymy

Ai, sä jatkat sitten edelleenkin ? Eiks sun pitänyt tehdä parannus taas uudestaan ?

:)

Etsivä löytää

Ja pitkästynyt etsii. Liikaa informaatiota viikon sisään. En ole oikein tyytyväinen. Olen ähkyssä.

Siltikin parempi tietää liikaa kuin liian vähän. Vai onko sittenkään ? Onko sillä enää mitään merkitystä, kun tieto ei enää tuo tuskaa, vaan todellakin vain täydentää kuvaa ? Joka yllätyksekseni on kovin erilainen, mitä olin kuvitellut. Toisaalta se on myös jotenkin epäuskottava. Värit ovat siinä jotenkin valheelliset, manipuloidut, josta syystä se kuva ei herätä enää mitään suurempia intohimojakaan.

Uuden kuvan muotoutuminen on sekin jo alkanut. Ja siitäkin näyttää tulevan ihan jotain muuta kuin mitä luulin vielä muutama päivä sitten. Harmittavasti erilaisia vaihtoehtoja ja epävarmuustekijöitä on vain niin paljon, etten oikein tiedä, minkälaiset värit kuvaan valikoituu. Mutta olivatpa ne harmaita tai kirkkaita, niin toivoisin ääriviivojen olevan kuitenkin terävien. Edes vihdoinkin sitä.

Vaikka rehellisesti sanoen: ei kyllä kauheasti kiinnosta. Enää.

Sille ken anoo, annetaan

Elämä on hyvä ja Jumala on taivaassa. Ja kaikki arvoitukset ratkeavat aikanaan.

Olen istunut ällistynyt hymynkare huulillani puolet illasta ja vieläkään en voi uskoa sitä todeksi. Palat alkavat loksahdella paikoilleen.

Epävarmuutta. Sitä se on ollut.

Luojalle kiitos, että olen nainen ja vieläpä upea sellainen.

Tämä kesä... Tämäkin kesä on minun.

Aika tuo perspektiiviä

Kirkas valo sokaisee hetkeksi, mutta kun siihen tottuu - tai se sammuu kokonaan - huomaa taas kokonaisuuden.

Kyllä, se todellakin oli rakkautta, sillä se tuntuu edelleenkin jossain syvällä. Löydettävissä.

Ja kyllä, se oli vain ihastusta, sillä vaikka muistot ovatkin lämpimiä ja hymyileväisiä, eivät ne ole mitään muuta kuin muistoja. Tunteenkin - sen ihastumisen - muistaa, mutta sitä ei saa takaisin.

Olen tyytyväinen ja levollinen tässä hetkessä. Minulla on kaikki, mitä haluan.

Onni on sen nimi.

Maljojen Kahdeksan

Tämä on hylkäämisen ja taakse jättämisen kortti, joka vaatii tekemään kipeitä valintoja kahden toisiaan lähellä olevan vaihtoehdon välillä. Vanha elämä ja sen rasitteet on viisasta jättää taakse, jotta uusi ilo ja rakkaus pääsee syntymään.

Olen huono jättämään mitään taakseni, mutta ehkä se on uskottava, kun sanotaan.

Ei tähän punainen väri olisi sopinutkaan.

(Oi) Näitä aikoja

Sain jokunen päivä sitten viestin, joka jälleen kerran yllätti. Ei tosin enää niin paljon kuin aikaisemmin, mutta yllätti kumminkin. Ihmetyttikin jonkin verran.

Tänään lähdin sitten viestiin liittyen vähän tutkimaan, muistanko oikein. Muistin. Ja samalla, kun hain vahvistusta tiedolle, törmäsin papereihin, jotka olin unohtanut. Nekin olivat viestejä.

Muistoja tulvahti mieleeni. Iski haikeus, pieni ikäväkin. Olisi kiva tietää, mitä kuuluu tänään. Menneisyyteen ei voi palata ja se mikä on päättynyt, on päättynyt lopullisesti, mutta silti olisin ollut monta kertaa iloisempi toisesta suunnasta tulleesta viestistä.

Silmäilin löytämiäni ikivanhoja viestejä ja haikeus muuttui huvittuneisuudeksi. Niin tuttua tekstiä niin tutulla tyylillä. Ja niitä samoja juttujakin. "Haluaisin olla humalassa" toistui usean viestin lopussa. Ja "haluaisin nähdä sun tissit". No, molemmat toteutuivat, mutta eivät samalla kertaa.

Ihana ilma tuolla ulkona. Sekin saa hymyilemään leveästi.

Aika rientää, vuodet vierivät. Elämä on kaunis.

Taas pitkästä aikaa täällä. Hassua. Ihan kuin olisin palannut monta askelta taaksepäin aikaan, jota ei ehkä ollutkaan. Itseasiassa menin vieläkin kauemmaksi. Kävin lukemassa sen naisen blogia, joka ei tiedä, mikä osui silloin kolme vuotta sitten. Minä osuin. Hetkeksi. Hetkeksi myös palasin niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Se oli yllättävän hankalaa, vaikka silloin luulin, että "näitä en unohda koskaan". No, kyllähän ne kaikki siellä jossain muistojen kätköissä ovat, mutta liian monen mutkan takana, jotta jaksaisin enää niitä lähteä sieltä kaivelemaan. Hänen bloginsa auttoi minua muistamaan hämärästi ja mieleeni juolahti ajatus, josko ottaisin yhteyttä häneen ja kysyisin, miltä nyt tuntuu. Saattaisipa se olla aikamoinen tärsky, vaikkakin myös hän on jo ylittänyt ne ajat. Voisin koota hänen palapelinsä loppuun, minunhan on jo valmis. Minä tiesin, miten se alkoi, hän ei tiedä, miten se päättyi. Minä tiedän myös, miten se omani päättyi, vaikkei sitä kukaan minulle ole tullutkaan suoraan kertomaan. Alun kokemuksen perusteella osasin arvata ja etsiä ja löytää vastauksia kysymyksiin, joita hän ei osannut edes kysyä. Niin sitä opimme toistemme, ei virheistä vaan elämistä.

Taitaa tippua lunta katolta.