Rakkaus syrjäyttää aina ystävyyden. Kokonaan.
Onneksi eletyt vuodet ovat opettaneet hyväksymään väistämättömän. Vaikka se jotain särkisikin.
Onneksi muistoja ei voi kukaan viedä pois. Eikä vanhainkodissa ole muuta kuin aikaa.
perjantai 26. helmikuuta 2016
lauantai 6. helmikuuta 2016
perjantai 20. marraskuuta 2015
Peili
Jessus, että ihminen voikin tuntea itsensä uuvahtaneeksi ja lisäksi vielä näyttää siltä.
Peilistä katsoo harmaanaamainen, löysäihoinen, lakastunut keski-ikäinen nainen. Hiusten kiilloton maantienväri kruununa.
Koskaan en ole toivonut olevani nuorempi, mutta nyt voisin kokeilla, miltä tuntuisi, jos 20 vuotta voisin heittää hartioiltani pois.
Peilistä katsoo harmaanaamainen, löysäihoinen, lakastunut keski-ikäinen nainen. Hiusten kiilloton maantienväri kruununa.
Koskaan en ole toivonut olevani nuorempi, mutta nyt voisin kokeilla, miltä tuntuisi, jos 20 vuotta voisin heittää hartioiltani pois.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
kauniita sanoja
Kirjailija ja runoilijat ovat kautta aikain kirjoittaneet kuolemattomia sanoja rakastetuilleen. Kauniita sanoja, joista me tavalliset kuolevaiset saamme vain haaveilla. Eikä tarvitse olla kirjailija tai runoilija, ihan tavallisenkin ihmisen kauniit sanat riittäisivät. Mutta nekin jäävät vain haaveeksi. Etenkin, jos ei ole kenenkään rakastettu.
Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.
Ja sitten onkin jo liian myöhäistä.
perjantai 31. heinäkuuta 2015
Iho tuntee
Jos seksi olisi vain seksiä, niin silloin kenen tahansa vartalo - tai huulet - saisi aikaan saman reaktion. Mutta ei se ole niin.
Joku tuntematon voi painaa vartalonsa sinua vasten niin, että tunnet kovettuneen kalun, mutta siltikään se ei saa sinussa aikaan mitään toivottavia reaktioita. Muuta täytyy olla.
Joten kai sitä muutakin sitten on. Oli. Vähintään ainakin tuttuus. Turvallisuuden tunne siitä, että voi rentoutua ja vain Nauttia siitä tunteesta, kun Halu on läsnä.
Toisaalta. Voi se siltikin olla vain seksiä. Täytyy vain toivoa, ettei ole Vain. Että on sitä Muutakin. Niin se on paljon parempaa. Ja enemmän.
Joku tuntematon voi painaa vartalonsa sinua vasten niin, että tunnet kovettuneen kalun, mutta siltikään se ei saa sinussa aikaan mitään toivottavia reaktioita. Muuta täytyy olla.
Joten kai sitä muutakin sitten on. Oli. Vähintään ainakin tuttuus. Turvallisuuden tunne siitä, että voi rentoutua ja vain Nauttia siitä tunteesta, kun Halu on läsnä.
Toisaalta. Voi se siltikin olla vain seksiä. Täytyy vain toivoa, ettei ole Vain. Että on sitä Muutakin. Niin se on paljon parempaa. Ja enemmän.
lauantai 7. helmikuuta 2015
Kaupan pihalla
Juttelin vanhan tutun kanssa pitkästä aikaa kaupan ulkopuolella. Toinen, vähän vähemmän vanha tuttu käveli ohitse. Vaistomaisesti käänsin päätäni ja tunnistimme toisemme.
Se, että hän oli juuri sen kaupan edessä, oli täysin käsittämätöntä. Miksi? Minun kauppani ei ole lähelläkään hänen kauppansa!
Nopea yllättynyt tervehdys vielä nopeamman hymyn kera. Puolin ja toisin. Noin puolikkaan sekunnin ajan ja sitten se oli ohi.
Käänsin pääni juttukumppaniin ja hän jatkoi matkaansa kauppaan. En nähnyt, hidastuiko askeleensa pysähtyäkseen viereeni, muttei sillä väliä. Oma sydämeni ei tehnyt elettäkään, että olisi tunnistanut vanhan tunteen.
En olisi ikinä maailmassa uskonut, että hän voisi joskus olla noin ei-mitään minulle. Ehkä se on niin, että mitä suurempi roihu, sitä kylmempää tuhkaa.
Se, että hän oli juuri sen kaupan edessä, oli täysin käsittämätöntä. Miksi? Minun kauppani ei ole lähelläkään hänen kauppansa!
Nopea yllättynyt tervehdys vielä nopeamman hymyn kera. Puolin ja toisin. Noin puolikkaan sekunnin ajan ja sitten se oli ohi.
Käänsin pääni juttukumppaniin ja hän jatkoi matkaansa kauppaan. En nähnyt, hidastuiko askeleensa pysähtyäkseen viereeni, muttei sillä väliä. Oma sydämeni ei tehnyt elettäkään, että olisi tunnistanut vanhan tunteen.
En olisi ikinä maailmassa uskonut, että hän voisi joskus olla noin ei-mitään minulle. Ehkä se on niin, että mitä suurempi roihu, sitä kylmempää tuhkaa.
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Kaislikossa suhisee
Tämä kevät on mennyt muistoissa hekumoidessa. Niissä kuumissa kohtaamisissa.
Monet asiat voisin unohtaa, mutta niitä en ajatellut ikinä. Toivottavasti en unohda. Onneksi on vähän mustaa valkoisella, jotta voin tarvittaessa - sitten vanhainkodissa - tarkistaa yksityiskohtia. Tänä iltana ei vielä tarvitse.
Monet asiat voisin unohtaa, mutta niitä en ajatellut ikinä. Toivottavasti en unohda. Onneksi on vähän mustaa valkoisella, jotta voin tarvittaessa - sitten vanhainkodissa - tarkistaa yksityiskohtia. Tänä iltana ei vielä tarvitse.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Suudelma
Voihan... jotain.
Suutelin miestä. Väärää miestä. Tai itseasiassa ihan oikeaa miestä. Mutta niin monella tavalla siltikin väärää. Valitettavasti se vain tuntui niin oikealta. Ihan liian oikealta. Lisäksi olin joutua siitä pulaan. Melkein jouduinkin, mutta sitten pelastuin kuitinkin viime hetkellä. Hirveää. Siltikin se tunne vähän ennen suudelmaa...ja jälkeen. Se katse. Ja se, että sielläkin oli sitä jotain. Pelottavaa, mutta siltikin niin kihelmöivää. Kiellettyä, aivan täydellisen kiellettyä hedelmää maistoimme molemmat. Tämä ei tiedä hyvää.
Onneksi heräsin. Liukkaampana kuin ankerias.
Suutelin miestä. Väärää miestä. Tai itseasiassa ihan oikeaa miestä. Mutta niin monella tavalla siltikin väärää. Valitettavasti se vain tuntui niin oikealta. Ihan liian oikealta. Lisäksi olin joutua siitä pulaan. Melkein jouduinkin, mutta sitten pelastuin kuitinkin viime hetkellä. Hirveää. Siltikin se tunne vähän ennen suudelmaa...ja jälkeen. Se katse. Ja se, että sielläkin oli sitä jotain. Pelottavaa, mutta siltikin niin kihelmöivää. Kiellettyä, aivan täydellisen kiellettyä hedelmää maistoimme molemmat. Tämä ei tiedä hyvää.
Onneksi heräsin. Liukkaampana kuin ankerias.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Soitto
Iltapäivällä kävelyllä ajattelin soittaa. Tai oikeastaan laittaa tekstarin, jossa olisin kysynyt, että jutellaanko.
En 'sillä' mielellä, vaan siksi, että olisin halunnut jutella yhdestä asiasta jonkun kanssa, joka voisi antaa pienen rohkaisun sanasen. Että kyllä mä pärjään ja kykenen. En kuitenkaan soittanut, koska ihan satavarmasti hän olisi sen soiton ymmärtänyt väärin. Olisi kuvitellut, että minä kuvittelen ja haaveilen jotain turhia. Joo, ei pelkoa mun haaveiluista enää.
Jouluna ihmettelin, kun ensin piti laittaa sähköpostilla ns. virallinen hyvän joulun toivotus ja sitten tuli vielä toinen tekstiviestinä. Ei tuntunut missään, josta syystä voisin tosiaan hänen kanssaan jutella, mutta...
Kyseinen henkilö ei koskaan ole osannut olla vain kaveri exiensä kanssa eikä siitä syystä minunkaan kanssani. Hemmetin ärsyttävää, koska hän on mukavaa ja helppoa juttuseuraa ja hänen kanssaan olisi hauskaa pohtia vaihtoehtojani.
Aina on tosin vaarana, että hänestä tulee riesa. Äh, paskat.
En 'sillä' mielellä, vaan siksi, että olisin halunnut jutella yhdestä asiasta jonkun kanssa, joka voisi antaa pienen rohkaisun sanasen. Että kyllä mä pärjään ja kykenen. En kuitenkaan soittanut, koska ihan satavarmasti hän olisi sen soiton ymmärtänyt väärin. Olisi kuvitellut, että minä kuvittelen ja haaveilen jotain turhia. Joo, ei pelkoa mun haaveiluista enää.
Jouluna ihmettelin, kun ensin piti laittaa sähköpostilla ns. virallinen hyvän joulun toivotus ja sitten tuli vielä toinen tekstiviestinä. Ei tuntunut missään, josta syystä voisin tosiaan hänen kanssaan jutella, mutta...
Kyseinen henkilö ei koskaan ole osannut olla vain kaveri exiensä kanssa eikä siitä syystä minunkaan kanssani. Hemmetin ärsyttävää, koska hän on mukavaa ja helppoa juttuseuraa ja hänen kanssaan olisi hauskaa pohtia vaihtoehtojani.
Aina on tosin vaarana, että hänestä tulee riesa. Äh, paskat.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Utopistista
Armoton vitutus meinasi tehdä sen, että olin ajaa kolarin. Onneksi tie oli sula ja renkaat pitivät, muuten olisi pelti kolissut ja ruttua tullut varmaan kuskiinkin. Ei hyvä.
Tajusin eläväni sellaista käsittämätöntä vaihetta, ettei elämässäni ole tällä hetkellä ketään, jolle voisin vitutukseni purkaa. Ihan uskomatonta. Ja koska entinen paras ystävättäreni on oleellinen osa tätä paskafiilistä, en voi edes sitäkään väylää uudelleenlämmittää. Tosin en ole hänelle viimeiseen viiteen vuoteen mitään 'salaisuuksiani' enää kertonut, joten ehken nytkään, vaikkei olisikaan osallinen tässä jutussa.
Onkohan olemassa keskutelupalstaa, jossa voisi etsiä uskottua ? Parasta kaveria tositarkoituksella ?
Tajusin eläväni sellaista käsittämätöntä vaihetta, ettei elämässäni ole tällä hetkellä ketään, jolle voisin vitutukseni purkaa. Ihan uskomatonta. Ja koska entinen paras ystävättäreni on oleellinen osa tätä paskafiilistä, en voi edes sitäkään väylää uudelleenlämmittää. Tosin en ole hänelle viimeiseen viiteen vuoteen mitään 'salaisuuksiani' enää kertonut, joten ehken nytkään, vaikkei olisikaan osallinen tässä jutussa.
Onkohan olemassa keskutelupalstaa, jossa voisi etsiä uskottua ? Parasta kaveria tositarkoituksella ?
torstai 28. marraskuuta 2013
Voi rakas...
Näin kuvassa miehen. Ensin nauratti, mutta sitten katsoin tarkemmin. Näin kuvassa väsyneen miehen... Oli kuin silmissä olisi ollut surumielinen vivahde.
Toivottavasti näin väärin.
Toivottavasti näin väärin.
perjantai 22. marraskuuta 2013
Siivous
Joskus on hyvä, että ulkopuolinen käskee, kun itse ei saa aikaiseksi.
Siivosin laatikoita ja kaappeja. Vastaan tuli printattuja sähköposteja, ystävänpäivään liittyviä muistoja, ravintolakuitteja, junalippuja ja -aikatauluja. Lippuja, lappuja ja lipareita, muistoja jostain edellisestä elämästä, jonka olen jo melkein unohtanut. Mutta vain melkein.
Silti on aika luopua niistä, vaikka ne hymyilyä aiheuttivatkin. Elettyä elämää, muistojentäyteistä.
Siivosin laatikoita ja kaappeja. Vastaan tuli printattuja sähköposteja, ystävänpäivään liittyviä muistoja, ravintolakuitteja, junalippuja ja -aikatauluja. Lippuja, lappuja ja lipareita, muistoja jostain edellisestä elämästä, jonka olen jo melkein unohtanut. Mutta vain melkein.
Silti on aika luopua niistä, vaikka ne hymyilyä aiheuttivatkin. Elettyä elämää, muistojentäyteistä.
tiistai 24. syyskuuta 2013
paskiainen
saatanan paskapää. mä en inhoa mitään muuta niin paljon kuin että mun puheluihin tai viesteihin ei vastata. harvoin tekee mieli vetää turpaan, mutta nyt on niin lähellä toteutus, että ihan itseäkin pelottaa. siksi on pakko sanoa nyt, että vittusaatananperkeleenhelvetti. mun puolesta saa painua helvettiin ja pysyä siellä. vitun kusipää.
onneksi mulla on keinot tasoittaa tilit.
onneksi mulla on keinot tasoittaa tilit.
torstai 13. kesäkuuta 2013
piru vieköön
Okei, mä myönnän. Olen miettinyt häntä nyt varmasti tän viikon aikana saman, mitä viimeisen kolmen vuoden aikana. Tai neljän. Kai se ihan normaalia on. Muistella jotain mikä kihisi ja kuhisi ihon alla.
Itseasiassa mä mietin sitä tunnetta, jota nyt ei ole. Sitä, kun ihastuminen tykyttää suonissa. Se on tunne, johon jää koukkuun pahemmin kuin mihinkään muuhun huumeeseen. Sitä pitäsi saada aina vain lisää ja mieluummin vielä uudesta kohteesta vanhan tunteen laannuttua. Kunnes tulee se hetki elämässä, että... siis tulee keski-ikä.
Onneksi sen tietää, ettei se kestä ja siksi vain normaali arki riittää, mutta...
On helppo tehdä päätöksiä, että kiitos mulle riittää tätä laatua, mä palaan takaisin mun tavalliseen normaaliin [tylsään] arkeeni ja hoidan mun velvollisuuteni, mutta riittääkö se loppupeleissä kuitenkaan. Riittää, ehkä. Niin kauan kuin ei tule muita... tilaisuuksia. Riittää siis jonkun aikaa.
Enemmän olen kuitenkin miettinyt sitä yhtä ketalusta, joka ei mennyt niin syvälle, mutta joka kuitenkin jätti pysyvämmän muistijäljen juuri siksi, ettei se ollut mitään suurta tunteiden paloa vaan jotain... erilaista. Sanoisinko ainutlaatuista.
Siitäkin tulee jo... kolme (?) vuotta, kun hänen kanssaan viimeksi olin tekemisissä. Ja ihan niin kuin en hetkeäkään uskonut, että hän (se ensimmäinen) olisi nyt muka sinkku, niin en myöskään hetkeäkään uskonut, että se eräs kykenisi sulkemaan pois elämästään sen kihelmöivän tunteen, kun huomaa taas ihastuneensa. Hetkeksi toki voi palata kaidalle tielle, mutta kun se tylsä arki taas jämähtää epäkkäisiin, niin... Se on ihan... odotettavissa.
Mulle valkeni silloin kolme vuotta sitten tietyt riskit, josta syystä ihastumiset (1) sen jälkeen ovat olleet puhtaasti ns. kaukoihastuksia. Riskit ovat liian suuret ja voin vain olla onnellinen, että hän ja se toinenkin olivat juuri niin erityisiä ihmisinä, että heitä voin muistella vain ja ainoastaan lämmöllä. Mutta ketään muuta en ole halunnut elämääni. Näissä kahdessa on ihan tarpeeksi yhden naisihmisen osalle.
Mutta jos totta puhutaan, niin pikkasen on haikea olo, kun ajattelen, etten sitä tunnetta (ehkä) enää koskaan koe. Toisaalta paino toisessa vaakakupissa muuttuu vuosi vuodelta koko ajan vain painavammaksi, joten pikkuhiljaa se haikeuskin lopulta häviää kokonaan. Uskon näin.
Itseasiassa mä mietin sitä tunnetta, jota nyt ei ole. Sitä, kun ihastuminen tykyttää suonissa. Se on tunne, johon jää koukkuun pahemmin kuin mihinkään muuhun huumeeseen. Sitä pitäsi saada aina vain lisää ja mieluummin vielä uudesta kohteesta vanhan tunteen laannuttua. Kunnes tulee se hetki elämässä, että... siis tulee keski-ikä.
Onneksi sen tietää, ettei se kestä ja siksi vain normaali arki riittää, mutta...
On helppo tehdä päätöksiä, että kiitos mulle riittää tätä laatua, mä palaan takaisin mun tavalliseen normaaliin [tylsään] arkeeni ja hoidan mun velvollisuuteni, mutta riittääkö se loppupeleissä kuitenkaan. Riittää, ehkä. Niin kauan kuin ei tule muita... tilaisuuksia. Riittää siis jonkun aikaa.
Enemmän olen kuitenkin miettinyt sitä yhtä ketalusta, joka ei mennyt niin syvälle, mutta joka kuitenkin jätti pysyvämmän muistijäljen juuri siksi, ettei se ollut mitään suurta tunteiden paloa vaan jotain... erilaista. Sanoisinko ainutlaatuista.
Siitäkin tulee jo... kolme (?) vuotta, kun hänen kanssaan viimeksi olin tekemisissä. Ja ihan niin kuin en hetkeäkään uskonut, että hän (se ensimmäinen) olisi nyt muka sinkku, niin en myöskään hetkeäkään uskonut, että se eräs kykenisi sulkemaan pois elämästään sen kihelmöivän tunteen, kun huomaa taas ihastuneensa. Hetkeksi toki voi palata kaidalle tielle, mutta kun se tylsä arki taas jämähtää epäkkäisiin, niin... Se on ihan... odotettavissa.
Mulle valkeni silloin kolme vuotta sitten tietyt riskit, josta syystä ihastumiset (1) sen jälkeen ovat olleet puhtaasti ns. kaukoihastuksia. Riskit ovat liian suuret ja voin vain olla onnellinen, että hän ja se toinenkin olivat juuri niin erityisiä ihmisinä, että heitä voin muistella vain ja ainoastaan lämmöllä. Mutta ketään muuta en ole halunnut elämääni. Näissä kahdessa on ihan tarpeeksi yhden naisihmisen osalle.
Mutta jos totta puhutaan, niin pikkasen on haikea olo, kun ajattelen, etten sitä tunnetta (ehkä) enää koskaan koe. Toisaalta paino toisessa vaakakupissa muuttuu vuosi vuodelta koko ajan vain painavammaksi, joten pikkuhiljaa se haikeuskin lopulta häviää kokonaan. Uskon näin.
lauantai 8. kesäkuuta 2013
kohtaaminen yössä
Tavattiin sen yhden kanssa. Edellisestä kerrasta olikin ehtinyt vierähtää 'tovi', se oli silloin tammikuussa 2009 eli melkein 4,5 vuotta ehti kulua aikaa ja elämää tässä välissä.
On ihmisiä, joista asiat pitävät nyhtää. Hänestä ei kyllä tarvitse eikä tarvinnut. Riitti, kun vain kysyin pienen kysymyksen tai odottelin hetken hiljaa, niin hän kyllä kertoi ihan kaikki ja vähän enemmänkin. Tarkoituksella olinkin sitten hiljaa ja vain kuuntelin ja nyökyttelin päätäni. Vaikeneminen on kultaa.
Koska muistin sen toisen 'opetuksen', että mitään ei menetä, vaikka kysyykin suoraan, päätin olla suorasanainen hänen kanssaan. Aikaisemminhan se oli ollut sellaista kissa-hiiri -leikkiä, kun piti arvailla, mitä toinen ajattelee ja se, jos joku, on rasittavaa. Kysyinkin siis jossain välissä, onko hänellä ollut ikävä. Sanoi olleen. Sanoi, että voi sen ihan rehellisesti myöntää, että on ollut ikävä ja on ajatellut minua paljon. Seuraavaksi kysyin, olinko hänen elämänsä suuri rakkaus, naureskellen tosin. Myönsi senkin. Naurettiin molemmat. Mutta ei enää niin paljon kuin silloin ennen eli joku on muuttunut.
Jossiteltiin hieman, mutta se loppui lyhyeen, kun totesin, että juhlamme oli toki huikeaa, mutta arki, jota ei koskaan ollut, olisi ollut pelkkää helvettiä. Ei meinannut sitä ensin myöntää, mutta uskoi kuitenkin hetken päästä perusteluni oikeiksi. Olemme hyviä samoissa asioissa, josta syystä emme täydennä toisiamme.
Sykähdyttikö nähdä, tavata, halata ? Rehellisesti: ei sykähdyttänyt. Tokihan oli mukava tavata, mutta kaikki se kihelmöinti ja ihon värinä oli poissa eikä sitä tullut kertaakaan sen kolmen tunnin aikana, joka juteltiin. Yrittihän hän toki suudella, muttei sekään tuonut mitään vanhoja muistoja mieleen, joten käänsi pääni ja vain halasin. Ainoa mitä ajattelin, oli se toinen, joka suuteli niin paljon paljon paremmin. Hymyilytti, mutten kertonut hänelle hymyn syytä. "Eiks sua saa enää edes pussata ?" Saa, mutta ei suudella. Siinä on ero.
Kotimatkalla taksissa muistelin jotain vanhoja juttuja ja naureskeltiin niille leppoisasti. Raja on ylitetty ja se on peruuttamatonta. Olen niin äärimmäisen tyytyväinen, että tavattiin, sillä nyt oikeasti tiedän, että se kaikki on jäänyt taakse eikä siihen ole enää paluuta. Eikä haluakaan palata. Ei ainakaan minulla. Hänestä en tiedä, taitaa olla yksinäinen, mutta minä en aio hänen yksinäisyyttään lähteä täyttämään. En edes kaverina, sillä se perusluottamus puuttuu edelleenkin väliltämme. Hänen luonteensa, joka ei halua tuottaa toiselle pahaa mieltä rehellisillä sanoilla, ei ole muuttunut miksikään, tiedän sen, ja se on se pahin este myös kaveruudelle. Sitä paitsi tämä vapautunut olotila tuntuu hyvältä, joten en halua sitä tunnetta pilata lähtemällä taas 'säätämään' mitään epämääräistä. Näin on hyvä ja se riittää minulle mainiosti.
Hän kysyi, olenko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Saatoin rehellisesti hänelle vastata, että olen. En lähtenyt sitä mitenkään hehkuttamaan, totesinpahan vain, että rauhallinen perusarki tuntuu erittäin hyvältä, mikä olikin ihan totta. En kertonut hänelle siitä eräästä, vaikka joskus olinkin leikitellyt - tai paremminkin hekumoinut - ajatuksella, että kerron, jotta hän saisi maistaa omaa lääkettään. En kuitenkaan kertonut nyt, kun tilaisuus olisi ollut mitä parhain, koska minulla ei ollut enää mitään tarvetta yrittää satuttaa, mikä sekin todistaa, että se kaikki on jo jäähtynyttä hiillosta.
Tapaammeko enää koskaan ? Varmastikin eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos käymme joskus kahvilla tai lounaalla nyt kun tiedän, että kykenen sen tekemään täysin ilman mitään ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Emme tosin tapaa minun aloitteestani, sillä olen nähnyt haluamani, mutta hän erittäin todennäköisesti ottaa vielä joskus yhteyttä nyt kun tietää, etten lähde häntä syyttelemään mistään vanhoista. Ne ovat olleita ja menneitä enkä jaksa niitä enää kaivella.
Mutta niin vain tuli todistettua, että kyllä ne suuretkin rakkaudet hiipuvat ja kylmenevät vuosien saatossa. Ja joskus se on ihan hyväkin asia. Rakkauden määrä on vakio.
On ihmisiä, joista asiat pitävät nyhtää. Hänestä ei kyllä tarvitse eikä tarvinnut. Riitti, kun vain kysyin pienen kysymyksen tai odottelin hetken hiljaa, niin hän kyllä kertoi ihan kaikki ja vähän enemmänkin. Tarkoituksella olinkin sitten hiljaa ja vain kuuntelin ja nyökyttelin päätäni. Vaikeneminen on kultaa.
Koska muistin sen toisen 'opetuksen', että mitään ei menetä, vaikka kysyykin suoraan, päätin olla suorasanainen hänen kanssaan. Aikaisemminhan se oli ollut sellaista kissa-hiiri -leikkiä, kun piti arvailla, mitä toinen ajattelee ja se, jos joku, on rasittavaa. Kysyinkin siis jossain välissä, onko hänellä ollut ikävä. Sanoi olleen. Sanoi, että voi sen ihan rehellisesti myöntää, että on ollut ikävä ja on ajatellut minua paljon. Seuraavaksi kysyin, olinko hänen elämänsä suuri rakkaus, naureskellen tosin. Myönsi senkin. Naurettiin molemmat. Mutta ei enää niin paljon kuin silloin ennen eli joku on muuttunut.
Jossiteltiin hieman, mutta se loppui lyhyeen, kun totesin, että juhlamme oli toki huikeaa, mutta arki, jota ei koskaan ollut, olisi ollut pelkkää helvettiä. Ei meinannut sitä ensin myöntää, mutta uskoi kuitenkin hetken päästä perusteluni oikeiksi. Olemme hyviä samoissa asioissa, josta syystä emme täydennä toisiamme.
Sykähdyttikö nähdä, tavata, halata ? Rehellisesti: ei sykähdyttänyt. Tokihan oli mukava tavata, mutta kaikki se kihelmöinti ja ihon värinä oli poissa eikä sitä tullut kertaakaan sen kolmen tunnin aikana, joka juteltiin. Yrittihän hän toki suudella, muttei sekään tuonut mitään vanhoja muistoja mieleen, joten käänsi pääni ja vain halasin. Ainoa mitä ajattelin, oli se toinen, joka suuteli niin paljon paljon paremmin. Hymyilytti, mutten kertonut hänelle hymyn syytä. "Eiks sua saa enää edes pussata ?" Saa, mutta ei suudella. Siinä on ero.
Kotimatkalla taksissa muistelin jotain vanhoja juttuja ja naureskeltiin niille leppoisasti. Raja on ylitetty ja se on peruuttamatonta. Olen niin äärimmäisen tyytyväinen, että tavattiin, sillä nyt oikeasti tiedän, että se kaikki on jäänyt taakse eikä siihen ole enää paluuta. Eikä haluakaan palata. Ei ainakaan minulla. Hänestä en tiedä, taitaa olla yksinäinen, mutta minä en aio hänen yksinäisyyttään lähteä täyttämään. En edes kaverina, sillä se perusluottamus puuttuu edelleenkin väliltämme. Hänen luonteensa, joka ei halua tuottaa toiselle pahaa mieltä rehellisillä sanoilla, ei ole muuttunut miksikään, tiedän sen, ja se on se pahin este myös kaveruudelle. Sitä paitsi tämä vapautunut olotila tuntuu hyvältä, joten en halua sitä tunnetta pilata lähtemällä taas 'säätämään' mitään epämääräistä. Näin on hyvä ja se riittää minulle mainiosti.
Hän kysyi, olenko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Saatoin rehellisesti hänelle vastata, että olen. En lähtenyt sitä mitenkään hehkuttamaan, totesinpahan vain, että rauhallinen perusarki tuntuu erittäin hyvältä, mikä olikin ihan totta. En kertonut hänelle siitä eräästä, vaikka joskus olinkin leikitellyt - tai paremminkin hekumoinut - ajatuksella, että kerron, jotta hän saisi maistaa omaa lääkettään. En kuitenkaan kertonut nyt, kun tilaisuus olisi ollut mitä parhain, koska minulla ei ollut enää mitään tarvetta yrittää satuttaa, mikä sekin todistaa, että se kaikki on jo jäähtynyttä hiillosta.
Tapaammeko enää koskaan ? Varmastikin eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos käymme joskus kahvilla tai lounaalla nyt kun tiedän, että kykenen sen tekemään täysin ilman mitään ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Emme tosin tapaa minun aloitteestani, sillä olen nähnyt haluamani, mutta hän erittäin todennäköisesti ottaa vielä joskus yhteyttä nyt kun tietää, etten lähde häntä syyttelemään mistään vanhoista. Ne ovat olleita ja menneitä enkä jaksa niitä enää kaivella.
Mutta niin vain tuli todistettua, että kyllä ne suuretkin rakkaudet hiipuvat ja kylmenevät vuosien saatossa. Ja joskus se on ihan hyväkin asia. Rakkauden määrä on vakio.
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
mä räjähdän
Nyt olisi kyllä sellainen paukku kerrottavana, ettei paremmasta väliä. Mä ihan kihelmöin, mutta kun en voi kertoa sitä 'ääneen'. Aaarrrgghhh! En edes täällä, koska siihen liittyy oikeita ihmisiä oikeilla nimillä. Koko tilanne on ihan absurdi ja huvituttaa mua suunnattomasti.
Luulen, että tikahdun tähän, mutta tikahdumpahan ainakin nauruun.
Luulen, että tikahdun tähän, mutta tikahdumpahan ainakin nauruun.
tiistai 27. marraskuuta 2012
tekstiviesti
Tuttu numero, vaikkei nimeä näkynytkään. Enää. Ei säväyttänyt vähimmässäkään määrin. En edes lukenut niitä heti. Juu, niitä oli jopa kaksi. Peräkkäisinä päivinä laitetut.
"Mitä sulle kuuluu? Olisi tosi kiva tavata pitkästä aikaa."
"Huhuu... Tuliko eilinen viesti oikeaan mumeroon?"
Vai niin.
Yritin muistella niitä huonoja juttuja. Ei vaikutusta. Yritin muistella niitä hyviä juttuja. Ei vaikutusta.
Vastasin ystävällisesti, mutten kysymykseensä. Hetken kävi mielessä sanoa, että voisiko olla tunkeutumatta enää elämääni. En kaipaa häntä enää yhtään enkä varsinkaan niitä sotkuja, joita hänellä on aina ollut tapana tuoda mukanaan. Mutten kuitenkaan. Se olisi voinut näyttää siltä, että hänellä on vielä merkitystä minulle. Mutta kun ei ole. Ja tavallaan kuitenkin on. Enhän voi sitä aikaa koskaan ihan täydellisesti unohtaa. Vain ne tunteet ovat kylmenneet jo kaikki. Lopullisesti.
Uskomatonta. En olisi voinut kuvitellakaan jokus tuntevani näin. Siis tuntevani en mitään. Tämän henkilön kohdalla. Rakkaus ei selvästikään ole ikuista, sanoi kuka mitä tahansa.
Bumerangina tuli heti kaksi tarkentavaa kysymystä. En vastannut niihin kumpaankaan. Minulla on muutakin, paljon parempaa ajateltavaa kuin Hän.
"Mitä sulle kuuluu? Olisi tosi kiva tavata pitkästä aikaa."
"Huhuu... Tuliko eilinen viesti oikeaan mumeroon?"
Vai niin.
Yritin muistella niitä huonoja juttuja. Ei vaikutusta. Yritin muistella niitä hyviä juttuja. Ei vaikutusta.
Vastasin ystävällisesti, mutten kysymykseensä. Hetken kävi mielessä sanoa, että voisiko olla tunkeutumatta enää elämääni. En kaipaa häntä enää yhtään enkä varsinkaan niitä sotkuja, joita hänellä on aina ollut tapana tuoda mukanaan. Mutten kuitenkaan. Se olisi voinut näyttää siltä, että hänellä on vielä merkitystä minulle. Mutta kun ei ole. Ja tavallaan kuitenkin on. Enhän voi sitä aikaa koskaan ihan täydellisesti unohtaa. Vain ne tunteet ovat kylmenneet jo kaikki. Lopullisesti.
Uskomatonta. En olisi voinut kuvitellakaan jokus tuntevani näin. Siis tuntevani en mitään. Tämän henkilön kohdalla. Rakkaus ei selvästikään ole ikuista, sanoi kuka mitä tahansa.
Bumerangina tuli heti kaksi tarkentavaa kysymystä. En vastannut niihin kumpaankaan. Minulla on muutakin, paljon parempaa ajateltavaa kuin Hän.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
<>
Rakkaus on niin nurinkurista.
Viimeksi, kun mahdollisuus oli, käänsin sille selän. Nyt, kun ottaisin sen avosylin vastaan, ei mahdollisuutta näytä tulevan.
Nauraisin, mutta kun nauraminenkin sattuu.
Viimeksi, kun mahdollisuus oli, käänsin sille selän. Nyt, kun ottaisin sen avosylin vastaan, ei mahdollisuutta näytä tulevan.
Nauraisin, mutta kun nauraminenkin sattuu.
tiistai 21. elokuuta 2012
Historia toistaa itseään
Ja niin kuin luulin, etten tässä tilanteessa olisi enää ikinä. Mutta eipä sitä ihmislapsi tiedä, mitä tulevaisuudella on kohdalle varattuna.
Sydän on vaarassa särkyä. Eihän se tietystikään säry, kun ei silloin neljä vuotta sittenkään särkynyt, mutta perustuksia järkytetään taas vaihteeksi ihan uskomattomalla tavalla. Onneksi en itse ole tässä ollut nyt syypäänä. Ainoastaan hyväuskoinen ja kiltti, sillä jos joku kysyy, niin kyllä minä vastaan. En vain voinut kuvitellakaan, että se muuttuisi tällaiseksi. Ei ollut tarkoitus. Ei ainakaan minun. Vannon.
Mutta silti olen taas tässä. Sillä erotuksella, että silloin tiesin, mitä halusin. Tai oikeammin, mitä en halunnut. Nyt en tiedä enää mistään mitään. Pakko vain odottaa ja katsoa. Ehkä asiat järjestyvät itsestään. Tai sitten eivät. Toivottavasti. Vaikka en kyllä ole varma, haluanko sitäkään.
Ei tule mitään.
Sydän on vaarassa särkyä. Eihän se tietystikään säry, kun ei silloin neljä vuotta sittenkään särkynyt, mutta perustuksia järkytetään taas vaihteeksi ihan uskomattomalla tavalla. Onneksi en itse ole tässä ollut nyt syypäänä. Ainoastaan hyväuskoinen ja kiltti, sillä jos joku kysyy, niin kyllä minä vastaan. En vain voinut kuvitellakaan, että se muuttuisi tällaiseksi. Ei ollut tarkoitus. Ei ainakaan minun. Vannon.
Mutta silti olen taas tässä. Sillä erotuksella, että silloin tiesin, mitä halusin. Tai oikeammin, mitä en halunnut. Nyt en tiedä enää mistään mitään. Pakko vain odottaa ja katsoa. Ehkä asiat järjestyvät itsestään. Tai sitten eivät. Toivottavasti. Vaikka en kyllä ole varma, haluanko sitäkään.
Ei tule mitään.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
