torstai 13. kesäkuuta 2013

piru vieköön

Okei, mä myönnän. Olen miettinyt häntä nyt varmasti tän viikon aikana saman, mitä viimeisen kolmen vuoden aikana. Tai neljän. Kai se ihan normaalia on. Muistella jotain mikä kihisi ja kuhisi ihon alla. 

Itseasiassa mä mietin sitä tunnetta, jota nyt ei ole. Sitä, kun ihastuminen tykyttää suonissa. Se on tunne, johon jää koukkuun pahemmin kuin mihinkään muuhun huumeeseen. Sitä pitäsi saada aina vain lisää ja mieluummin vielä uudesta kohteesta vanhan tunteen laannuttua. Kunnes tulee se hetki elämässä, että... siis tulee keski-ikä. 

Onneksi sen tietää, ettei se kestä ja siksi vain normaali arki riittää, mutta... 

On helppo tehdä päätöksiä, että kiitos mulle riittää tätä laatua, mä palaan takaisin mun tavalliseen normaaliin [tylsään] arkeeni ja hoidan mun velvollisuuteni, mutta riittääkö se loppupeleissä kuitenkaan. Riittää, ehkä. Niin kauan kuin ei tule muita... tilaisuuksia. Riittää siis jonkun aikaa.

Enemmän olen kuitenkin miettinyt sitä yhtä ketalusta, joka ei mennyt niin syvälle, mutta joka kuitenkin jätti pysyvämmän muistijäljen juuri siksi, ettei se ollut mitään suurta tunteiden paloa vaan jotain... erilaista. Sanoisinko ainutlaatuista.  

Siitäkin tulee jo... kolme (?) vuotta, kun hänen kanssaan viimeksi olin tekemisissä. Ja ihan niin kuin en hetkeäkään uskonut, että hän (se ensimmäinen) olisi nyt muka sinkku, niin en myöskään hetkeäkään uskonut, että se eräs kykenisi sulkemaan pois elämästään sen kihelmöivän tunteen, kun huomaa taas ihastuneensa. Hetkeksi toki voi palata kaidalle tielle, mutta kun se tylsä arki taas jämähtää epäkkäisiin, niin... Se on ihan... odotettavissa. 

Mulle valkeni silloin kolme vuotta sitten tietyt riskit, josta syystä ihastumiset (1) sen jälkeen ovat olleet puhtaasti ns. kaukoihastuksia. Riskit ovat liian suuret ja voin vain olla onnellinen, että hän ja se toinenkin olivat juuri niin erityisiä ihmisinä, että heitä voin muistella vain ja ainoastaan lämmöllä. Mutta ketään muuta en ole halunnut elämääni. Näissä kahdessa on ihan tarpeeksi yhden naisihmisen osalle. 

Mutta jos totta puhutaan, niin pikkasen on haikea olo, kun ajattelen, etten sitä tunnetta (ehkä) enää koskaan koe. Toisaalta paino toisessa vaakakupissa muuttuu vuosi vuodelta koko ajan vain painavammaksi, joten pikkuhiljaa se haikeuskin lopulta häviää kokonaan. Uskon näin. 

Ei kommentteja: