Joskus kyselin tuskaisena itseltäni, että milloin se sattuminen oikein loppuu. Milloin tulee se päivä, kun kipua ei enää ole. Nyt. Se hetki on nyt. Se hetki on vihdoinkin oikeasti nyt.
Luulin joku aika sitten, että se olisi ollut ohi, mutta tiesin jo silloin syvällä sisimmässäni, että petän itseäni. Se ei ollut todellakaan ohi. Olin vain työntänyt sen kivun jonnekin mieleni perukoille keskittyen ihan muuhun. Peittoon.
Nyt rohkaisin mieleni ja kaivoin sen taas esiin sieltä komeron pohjalta. Puhalsin pölyt pois ja avasin kannen.
Terälehdet olivat kuihtuneet. Tarkasti nuuhkaisten saatoin vielä tuntea häivähdyksen tutusta tuoksusta. Tarkasti katsoen pystyin erottamaan värien hehkun haalistumisen alta. Entäpä ne piikit. Piikit olivat varisseen laatikon pohjalle. Ne eivät enää pistelleet ja repineet sydäntäni.
NYT on se hetki.
Pystyn vihdoinkin tutkimaan niitä muistoja lempeydellä ja rakkaudella. Tuntematta pienintäkään surun, ahdistuksen, kaipauksen tai vihan häivähdystä. Vain hyviä tuntoja ja ihania muistoja.
Se on vihdoinkin ohi. Taidan ottaa sen kunniaksi askeleen eteenpäin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti