"Olen vain rakastunut sinuun."
No, niin olit. Ja minä sinuun. Ei ollut väärin uskoa sitä tunnetta rakkaudeksi. Missä on määrätty, että sellainen rakkaus, joka kestää (muuttumattomana) "kunnes kuolema meidät erottaa" -saakka, on ainoaa ja oikeaa, aitoa rakkautta ? Tekeekö se, että sinä rakastit minua ja minä sinua vain hetken, siitä rakkaudesta jotenkin vähemmän ? Jotenkin laimeamman ? Ei-rakkauden ? Jos vuosienkin kuluttua voin muistaa sen tunteen, niin se oli, piru vie, rakkautta !
En kaipaa sinua takaisin. En, vaikka rakastit minua. Kaipaan sanoja, jotka sanoit minulle. Kuulenko niitä enää koskaan ?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti