Paluu Suomeen

Tein matkan toiselle puolelle kaupunkia. Luulin meneväni ostosmatkalle, mutta se osoittautuikin turistimatkaksi. Tuntui kuin olisin saapunut johonkin toiseen maahan. En tiedä, mihin mutta todennäköisesti kaikkien kansojen sulatusuuniin, Atlantin taakse. Minua ahdisti. Jos haluan Jenkkeihin, menen sinne lentokoneella, en omalla autollani. Olin turistina omalla maallani, omassa kaupungissani. Ikävä tunne.

Kolme viidestä vastaantulijasta oli jotain muuta etnistä alkuperää ulkonäkönsä perusteella ja toinen jäljelle jäävistä kahdesta puhumansa kielen perusteella. Ja mikä pahinta, se ainoa suomalainen näistä viidestä näytti hänkin joltain käsittämättömältä oliolta. Lihavalta, epäsiistiltä ja huonokäytöksiseltä, alempaa alaluokkaa edustavalta yhteiskunnasta pudonneelta... eläimeltä. Valitettavasti.

Aluksi ihmettelin, miksi minua katsotaan niin pitkään, mutta se johtui varmasti siitä, että ensinnäkään en pystynyt pitämään leukaani kurissa. Se väkisinkin, kaikista pontevista yrityksistäni huolimatta, loksahteli auki hämmästyksestä, ällistyksestä ja järkytyksestä. Toiseksikin olin varmasti sen pienen kaupungin kokoisen kauppakeskuksen ainoa äiti, joka selvästi piti huolta lapsestaan pitämällä häntä tiukasti kädestä kiinni, ohjaamalla eteenpäin kaikenmaailman helmojen ja huntujen joukossa. "Äiti, täällä on ihan hirveen paljon turisteja !" Ei, rakas, kyllä ne kaikki ihan asuu täällä Suomessa.

Myös tämän hetkinen mielenterveystyön tila näkyi kauppakeskuksen ihmisvilinässä erittäin räikeästi. Mielessäni vilisivät erityyppiset diagnoosit, joiden numerointi alkaa F-kirjaimella. Kaikkia mahdollisia näytti olevan edustettuina ja varmasti useimpia yhdistelmiäkin. Todella surullista ja ennen kaikkea ihan hirvittävän pelottavaa. Entistä tiukemmin pidin kiinni pienestä kädestä. Ja toisella kädellä käsilaukustani.

En ole koskaan aikaisemmin Suomessa pelännyt omaisuuteni puolesta. Tänään ylitin senkin rajan. Pelkäsin joka hetki tuntevani ylimääräisiä käsiä käsilaukussani himoitsemassa lompakkoani ja puhelintani. Tai vaikkapa vain meikkipussiani. Ahdistavaa, todella ahdistavaa.

Ihana oli palata kotiin, omaan kaupunginosaan, jossa ihmiset, suomalaiset, näyttävät suomalaisilta ja täysjärkisiltä. Käyttäytyvät sivistyneiden ihmisten tavoin eivätkä örise jonkun päihdyttävän tai turruttavan aineen vaikutuksen alaisina kauppojen ovilla ja syvennyksissä tai kävele kiiluvasilmäisinä sekopäinä ympäriinsä. Enpä yhtään ihmettele, että vanhat ihmiset pelkäävät liikkua yksin kotinsa ulkopuolella. Minuakin pelotti tänään ihan oikeasti, vaikka minun jalkani, tarvittaessa myös käteni, toimivat vielä täysin moitteettomasti, jos itseään tarvitsee puolustaa.

Mutta kyllä tämä elämä on mennyt aivan hulluksi tässä kaupungissa.