"No, ei sille sitten mitään voi..."

Kohta on menny puoli vuotta, kun viimeksi tavattiin. No, kaikkeen tottuu, vaikka ensi ikävä on ihan karsee. Sit myöhemmin välillä mä en edes kaipaa sitä, mut sit tulee joku päivä sellanen ihan käsittämätön ikävä, ettei siihen auta mikään. Onneks sellasia päiviä on tosi harvassa, mut sitte kun se tulee, niin se iskee ku metrin halko ohimoon. Sellanen päivä oli täs just. Ja se kolahti. Kai se on tää joulun aika, mikä sen tekee. Tulee niitä muistoja, joita siellä vanhainkodissa sit muistellaan ja joilla kehuskellaan toisille mummeleille. Vaik tuskin sillon kukaan enää ees muistaa, mistä mä hehkutan. Pirun harmi.

Aina, kun suunnitellaan tapaamista, mun odotukset nousee. Tottakai mä tiedän, että kaikki voi mennä ihan puihin vielä viime hetkillä niin ku on mennykin, mut silti sitä odottaa ja toivoo, et se onnistuu. Se on ihan luonnollista. Aika paljonki, itseasiassa. Tai siis mä odotan. Ja sit jos rupee näyttämään siltä, et jossain edessä ladulla onki hiekkaa, niin sit mä vaan sanon, et "harmi juttu, mut ei se nyt haittaa tai kaada maata" ja et "tuleehan niitä sit toisia kertoja, jollon voidaan tavata". Totuus vaan on, et mun tekis mieli itkee ja potkii jotain seinää, kun ottaa päähän ja harmittaa ihan hemmetisti. Mut enhän mä voi sitä ääneen sanoo, koska sit se ajattelee, et mä jotenkin hajoon ja riipun tai jotain.

Enhän mä tietty hajoo, mut kyl täytyy sanoo, et vituttaahan se aika ankarastikin. Mä vaan osaan hymyillä ja olla silleen, ku en oliskaan tai et niin ku mua ei vaivais tai häiritsis. Kyl vaivaa ja häiritsee ! Siis sillä hetkellä, mut se menee ohi. Tietty menee ohi. Mut olisinhan mä jotenkin ihan outo, jos mua ei sellasen tapaamisen missaaminen häiritsis ihan kybällä. Mut mä en sano, kun se ei auta mitään, et mä harmitustani vuodattasin sen niskaan. Sitä vaan ärsyttäis se, mä tiedän.

Onneks mä voin edes kattoa kuvia siitä. Ja kyllä mä sen virnistyksen muistan muutenkin. Ja sen toisen ilmeen myös.