No, jos hirveästi pierettää, niin kai se sitten on saatava pieraista. "Joka pierua pidättää, siinä on muutakin vilppiä", sanoo vanha keravalainen sananlaskukin, terveisiä vaan sinne radan varteen.
Mutta kyllä mua vähän etoi, vaikka yritin olla kakistelematta kovin huomiotaherättävästi. Pahinta oli, että siinä tuli sellainen myymälähenkilöstöön kuuluva nuori kolli mua vastaan hyllyn takaa ja luuli tietty, että se olin MINÄ, joka päästi sen hirveä leijan sinne vellomaan ! Voi, perse. Voi, pieru. Mutta enhän mä nyt sille voinut ruveta selittelemään ja osoittelemaan, että "hei, tää hirveä paskanhaju ei todellakaan tuu musta, vaan tosta kauheesta korstosta, joka menee tuolla karkkihyllyn takana." Siinä olisi ollut selittelyn makua, hajua, vaikka se olikin haiseva totuus.
Mutta siis oliko sen karvanaaman pakko päästää sitä peräilmaa siellä sipsien luona ? Mun puolesta se olisi aivan hyvin voinut jättää sen tekemättä. Vai eikö se nyt siihen ikään (n.40v.) ollut vielä oppinut, ettei mitään mykkiä hiihtäjiä kannata päästää vapauteen, vaikka nyt talviolympialaiset ovatkin ihan huulilla ? Niistä hiihtäjistä ei koidu sen enempää iloa kuin muinoin Lahdessa niistä surullisenkuuluisista Karpaaseistakaan.
Vai oliko se haaste ? Oisko mun pitänyt esittää oma haiseva vastalauseeni ? Luulen, ettei.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti