Kaksi 'kohtaamista' on tapahtunut nyt viikonlopun aikana. Molempien luulin säväyttävän, mutta molempien kohdalla olin väärässä. Ja olen erittäin iloinen siitä, että olin väärässä. Ne ovat menneen talven lumia. Ja hyvä niin.
Ensimmäinen kohtaaminen oli sellainen, että kuvittelin sen tuovan kasapäin muistoja mieleen ja samalla myös haikeutta ja kaipaustakin. Eipä tullut mitään niistä. Totesin vain mielessäni, että "jaahas, vai niin" ja jatkoin puhelinkeskusteluani ilman sadasosasekunninkaan taukoa. Ollakseni ihan rehellinen, olin pikkasen yllättynyt omasta reaktiostani. Tai oikeastaan siitä, ettei minkäänlaista reaktiota tapahtunut. Hämmästelin tyyntä itseäni ja se sai miettimään, että voiko tilanne todellakin olla se, mikä se on. Olin kuitenkin luullut, että jossain täytyy jonkun liikahtaa ko. tilanteessa, mutta mitään liikettä ei tuntunut. Pulssi oli vakaa ja kämmenet kuivat. No, vielä on kuitenkin mahdollisuus toiseenkin reaktioon, mutta nyt alan epäillä sitäkin. Hyvä niin.
Toinen kohtaaminen oli sekin yhtä tyyni. Kulmakarvani kohosivat n.1,5 mm ja hymähdin ajatuksissani, että "no, siinähän se taas on". Olin joskus kuvitellut, että olen tyytyväinen tai ainakin huvittunut, kun seuraava kohtaaminen tulee, koska todellakin tiesin sen jonain päivänä väistämättä olevan edessäni, mutta ei. Pieni huokaus ehkä kumpusi rinnastani, kun totesin, että olin kuin olinkin jälleen kerran oikeassa. "Siinähän se." Eikä lopputulos ollut yhtään sen kummoisempi ainakaan positiivisessa mielessä. Suoraan sanottuna minua etoi. Oksetti ja inhotti oikein tosissani. Ja säälittikin kyllä erittäin paljon. Miten pientä voikaan olla olemassa ? En jaksanut edes paneutua asiaan, vaan hetkisen uhrattuani silkalle sonnalle päätin, että se oli nyt siinä. Ei voisi todellakaan vähempää enää kiinnostaa. Oikeasti. Hyvä niin.
Se kolmas kohtaaminen jäi tulematta ja siitä puolestani olen ...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti