Elämäni murmelina

Ihmisillä on kummallinen tapa viehättyä aina uudestaan ja uudestaan samanlaisiin ihmisiin. Toisille se on siunaus, toisille puolestaan helvetti.

On aivan turha yrittääkään kääntää ruoria ja etsiä esimerkiksi tyynempiä vesiä myrskyisän suhteen jälkeen. Saattaa kyllä löytää jonkun, josta ajattelee, että tässäpä nyt ihan erilainen ihminen kuin se luuseri, johon tuhlasin aikaani, huolenpitoani ja rakkauttani. Voi tavata jonkun, josta miettii, että tämä on järkevä, rehellinen, fiksu, luotettava ja muutenkin miellyttävä, jotain ihan muuta kuin aikaisemmat suhteeni, joten tähän kannattaa luottaa ja tälle voi antaa palan itsestään. Ei hätää: tunne on ohimenevä. Et pääse irti siitä samasta kuviosta, jossa olet pyörinyt niin monet kerrat aikaisemminkin.

Valitettavasti se on niin, että juuri, kun kuvittelet tuntevasi toista edes vähän ja hengähdät tyytyväisenä, niin totuus, tai ainakin osa siitä, paljastuu: olet taas löytänyt itsellesi sen hymyilevän hurmurin, jolla veri virtaa suonissa vähän liian kiihkeästi kestääkseen mitään pysyvämpää ja jolla seikkailuvarvasta kolottaa vihreämmille metsästysmaille. Tyypin, jolle selittely ja muunnellun totuuden kertominen on se pienimmän riesan tie. Ja miksei sitä tekisi, minkä parhaiten osaa.

Pointti on, ettet voi sille mitään, että vedät puoleesi renttuja. Olet luuserimagneetti. Siis sopeudu tai kuole pois.

- Espoo, toukokuussa 1987 -