Tänään ulkoillessani tuli vastaani perhe. Isä, äiti ja pieni, 2-3 -vuotias, tytär. Onnellisen näköiset vanhemmat kulkivat kirmailevan neitokaisen perässä kädet toistensa ympärillä. Hymyilivät, nauroivat, olivat vain tosi onnellisen näköisiä.
Pieni tytär oli tumman suklaan värinen. Todellinen kaunotar tummine kiharoineen, ruskeine silmineen, joissa oli metrin mittaiset tuuheat ripset, ja hohtavine hampaineen. Iloinen pieni suloinen.
Tuli mieleen, että ovatkohan vanhemmat, jotka ovat joutuneet lapsensa eteen tekemään todella paljon töitä onnellisempia, kuin me muut ? Onhan paljon sellaisia vanhempia, jotka ovat joutuneet käymään läpi rankkoja lääketieteellisiä toimenpiteitä saadakseen oman lapsen, mutta adoptiovanhemmat joutuvat käymään, mahdollisesti jopa näiden lapsettomuushoitojen lisäksi, läpi myös valtavan henkisen prässin.
Ei kukaan kysy meiltä, jotka ovat lapsensa saaneet lähes sattumalta, kun alusvaatteet ovat vahingossa olleet samassa pyykkirummussa, olemmeko kelvollisia pienen ihmisen vanhemmiksi. Adoptiovanhemmat joutuvat todistelemaan tätä asiaa monelle ja useasti. Se on vain jotenkin niin väärin. Heidän ainoa 'vikansahan' on vain se, etteivät voi saada omaa, biologista lasta. Eihän hedelmöityshoitoihinkaan meneviltä kukaan kysele, ovatko he kelvollisia isäksi ja äidiksi.
Tietysti on lapsen edun mukaista, että vanhempien taustat tutkitaan jne. Mutta välillä se tuntuu kohtuuttomalta, kun ns. luomumenetelmällä raskaaksi tulleita narkomaaneja tai muiden päihteiden väärinkäyttäjiä ei saada hoitoon, vaikka se jos joku olisi syntymättömän lapsen edun mukaista.
Tuntuu välillä, että tämä yhteiskunta on päästään sekaisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti