7.6.2009 Muisteloita

Törmäsin tässä joku aika sitten vanhaan tuttuun. Sellaiseen, jonka kanssa joskus vuosikausia, siis vuosikymmeniä, sitten liikuttiin samoissa porukoissa hetken aikaa. Hän toi mieleeni muistoja siltä ajalta ja muiltakin ajoilta. Erilaisilta ajanjaksoilta. Miesjaksoilta.

Justiinalla on takanaan erilaisia miesjaksoja. On seurustelujaksoja ja sinkkujaksoja. Yhdenmiehen -aikoja ja Ei-todellakaan-yhden-miehen -aikoja. Yksi tällainen tuli mieleen, kun törmäsin tähän vanhaan tuttuun. Mieheen, jonka kanssa oli jotain sutinoita silloin x vuosikymmentä sitten. Hän oli silloin ns. menevä mies, pelimies, eikä vuosikymmenet olleet häntä mihinkään siitä muuttaneet. Asuu edelleen samaa upeaa asuntoa kaupungin keskustassa, on naimaton, lapseton ja kutakuinkin samannäköinenkin kuin silloin. Hänen elämänsä ei siis ole tehnyt niitä mutkia, joita yleensä 20-40 -ikävuosien välissä tulee eteen. En kadehtinut häntä yhtään.

En voi sanoa, että aina olisi ollut helppoa näiden kuluneiden vuosien aikana, kun on näitä elämän mutkia kolunnut läpi välillä pahasti eksyksissäkin, mutten vaihtaisi niitä poiskaan. Jokaisesta törmäyksestä, kolhusta, mustelmasta ja naarmusta on jäänyt jälki, joka muistuttaa eletystä elämästä ja opetuksesta, jonka on saanut. Myös suuri suru ja tuska ja pelko läheisten hyvinvoinnista on opettanut jotain. Ei paljoa, mutta jotain pientä kuitenkin enkä, niin oudolta kuin se kuullostaakin, vaihtaisi niitäkään kokemuksia pois. Ja mahtuuhan sinne väliin paljon niitä ilon, onnen ja selviytymisenkin hetkiä. Ilo ja onni on todellista Iloa ja Onnea, kun se sijoittuu vaikeiden aikojen väliin. Jos ei olisi vaikeuksia ja suruja, ei hyvät hetket tuntuisi miltään. Ei olisi mihin verrata.

Menipäs nyt synkistelyksi ja vakavaksi, vaikka tästä piti tulla postaus, jossa pilke silmäkulmassa muistelen menneitä railakkaita nuoruusvuosia, jolloin vientiä riitti enemmän kuin käyttöohjeessa suositeltiin. Höh.