"Anna se moppi..."

"...anna se moppi, oven avaan, täytyy tuulettaa..."

Olen törkeästi laiminlyönyt ympäristöäni. Vaikka pienet siniset epämääräistä seksuaalista suuntautumista edustavat metsänörkit laulavatkin CD-soittimessani, että "Mun koti ei oo läävä", niin mun koti kyllä kohta on läävä !

Jokainen tietää, että perheessä, jossa on lapsia (koolla ei ole väliä, riittää kun osaa kuljettaa tavaroita käsissä, suussa, selässä...), paikat pysyvät silmäämiellyttävässä järjestyksessä n.2,3 sekunttia siivouksen jälkeen. 2,4 sekunnin kuluttua näyttää taas siltä, kuin koti olisi pommin jäljiltä. Mutta nyt ei vika ole lapsissa vaan minussa.

Olen ollut niin laiska, että jopa itseäni hävettää. Vähän tosin, mutta kuitenkin. En ole turhantarkka (äitini tod.näk. rähjähtäisi nauruun, jos näkisi tämän hänen mielestään törkeän aliarvioinnin) siisteyden suhteen. Olen, Luojalle kiitos, päässyt eroon siitä jatkuvasta putsauksesta ja puunauksesta, jota em. äitini harrastaa. Hän kuulunee siihen ikäluokkaan, jonka ajattelussa siisteys kertoo jostain korkeammasta kastista. Tiedän, ettei hän ole ainoa, muttei sekään tieto helpota omalla kohdalla. Niin. Olin tosiaan jo itsekin pahasti siivousputkessa, mutta pystyin repäisemään itseni irti ajoissa ennen kuin olin lopullisesti koukuttunut räsyihin, kumikäsineisiin ja Mr. Muscle´iin.

Ihan rehellinen sonta ei kyllä saa armoa silmissäni. Ruokaläiskät, räkäroiskeet, kuralammikot ja hammastahnaraidat saavat aikaan hermoromahduksen esiasteen ja räsyyn on tartuttava, mutta muruset, hiekka ja muu kuiva-aines vasta sitten, kun ne tuntuvat jalanpohjassa karhealta. No, pieni liioittelu sallittakoon. Se, missä päreeni on päällystetty asbestilla, on normisotku.

Vain perjantaisin saan usein jonkinasteisen sätkyn ja käskytän kaikki siivoamaan. Siis lähinnä järjestelemään paikkoja kuntoon. Edes perjantai-iltana haluan katsoa asuntoa, jossa joka paikka ei pursu lasten tavaroita ja vaatteita. Ja myönnettävä on, että siisteytemme on usein näennäistä: yleissilmäyksellä talo näyttäisi olevan putsis-clean, mutta kaappien ja vaatehuoneiden ovien takana eletään ihan omaa elämää. Ohjenuorani tässä onkin "Se, mitä ei näe, ei häiritse." Pätee myös pienimpiin villakoiriin. Ja kun otan silmälasit pois, niin keskikokoinenkin kenneli saa olla rauhassa.

Inhoan 'siivouspäivää'. Se on liian orjallista. Aina ei vain ehdi enkä nyt todellakaan aio ottaa stressiä vielä jostain siivouksestakin ! Kukaan ei ole kai virallisesti koskaan kuollut pölyyn. Tai ehkä on, mutta ei minun suvussani tai lähipiirissäni. Siivoan silloin, kun siltä tuntuu. Ja näyttää. Olen huomannut, että kun sietokyvyn raja ylittyy, siivous sujuu paljon ripeämmin ja tehokkaammin kuin silloin, kun siihen on pakon edessä ryhdyttävä vain siksi, että on joku tietty päivä viikossa. Järjetöntä, sanon minä.

Mutta nyt luulen, että "pohja se on miunkii säkis".