Sodassa ja Rakkaudessa

On kaikki sallittua. Sanotaan.

Ja varsinkin, kun soturina on nainen. Armoa ei anota eikä anneta. Siksi rakastunutta naista ei kannata suututtaa.

Nainen, oli hän sitten kuinka fiksu, järkevä, korkeasti koulutettu, sivistynyt, kultturelli, empaattinen tai sympaattinen tahansa, jonka pään on rakkaus saanut sekaisin, ei ole vastuussa teoistaan. Mikään järjen ääni ei kailota niin lujaa, että se kuuluisi ruusunpunaisten kuulosuojaimien läpi. Lemmenläikähdyksissä uiskenteleva nainen on kuuro muulle maailmalle ja täyttä ymmärrystä vailla. Tai mitäpä sitä kaunistelemaan: kyllä hän on ihan ymmärrystä vailla.

Rakkaudentuskassa peppuroidessaan ei nainen todellakaan tajua, mikä olisi hänelle parasta. Ainoa ajatus on saada rakkauden kohde itselleen ja mieluiten heti kuin kohta. Tavalla tai toisella, keinoja kaihtamatta. Pelottavaa. Varsinkin, jos on mies. Ja suurien tunteiden kohde.

Mikäs siinä, jos tunteiden palo on molemminpuolista. Siinä sitä sitten räiskytään ja hehkutaan aikansa. Mutta, jos se mies-reppana onkin jo pidemmällä menossa rakkauden (tai usein pelkän ihastumisen) elinkaarella. Miten ihmessä sanoa naiselle, joka ei voi saada toisesta tarpeekseen, että "oli ihan kivaa, mutta nyt olisi aika lähteä eri suuntiin" ? Niin nätisti sitä ei voi sanoakaan, etteikö se melooni sinne sieraimeen solahtaisi ! Ja silloin on kyllä piru merrassa.

Rakkaus ja viha ovat niin lähellä toisiaan, että rajan ylitys käy helpommin kuin Torniosta Haaparantaan. Se voi käydä ihan huomaamattakin. Ja usein niin nopeasti, ettei edes putkiaivoinen mies ehdi mukaan muutokseen. Ihmettelee vain, että mistäs tämä raivoisa ruusu ilmestyi sen herkän mimosan tilalle, joka tässä vielä hetki sitten kietoutui ympärille. Ja muutos takaisinpäin on usein lähes yhtä nopeaa. Ei ihme, että miehinen jähmeä mieli saattaa järkkyä tässä aallokossa.

Miten sitten selvitä tilanteesta kuivin jaloin ? Ei mitenkään. Kintuille roiskuu aina. Kyyneliä, kusta tai sontaa tilanteesta riippuen. Ja miehen diplomaatinkyvyistä.

Jos mies on vapaa, niin se on kai sama, miten epämieluisasta suhteesta lähtee. Pudottaa vain kuin koira jätöksensä ja sutii vähän hiekkaa päälle. Mitäs nainen siinä enää voi ? Turha hänen on pyristellä. Parempi ottaa vain lusikka kauniiseen käteen ja yrittää säästää se vähä, mitä raunioista löytyy. Huonompi juttu naiselle.

Jos mies on varattu eikä olekaan valmis lähtemään ns. kakkosensa mukaan, niin tilanne on mielenkiintoisempi. Ja luonnollisesti myös tulenarempi. Miehen kannattaa käyttää diplomatian sammutuspeittoa yrittäessään luikerrella eroon salarakkaastaan. Ei olekaan ihan helppo tehtävä, mutta tähän voi todeta, että pitikö lähteä. Siis alunperinkään leikkimään tulitikuilla. Siinä on aina riskinsä polttaa sekä sormensa että pahimmassa tapauksessa koko Rooman.

Ukkomiehen kanssa salarakas on kyllä melko vahvoilla. Aina voi yrittää tehdä Susan Ruususet, vai kuka se nyt olikaan, ja paljastaa koko maailmalle (tai ainakin vaimolle), miten pottu otetaan ja nainen syödään. Eikun, miten päin se nyt olikaan...? Tai sitten tehdä kuten Glenn Close Vaarallisessa suhteessa (Fatal Attraction). Kanisoppaa... ja vähän muutakin.

Mies voi yrittää tällaisen tapauksen kanssa varovaista hivutus-taktiikkaa. Pikkuhiljaa hivuttamalla eroon. Kyllästyttämällä. Olemalla haisuli ja harrastamalla pupunaintia. (Normipippeliä on enää vaikea hankkia, jos ei sitä ollut alunperinkään...) Luulisi perusnaisen jossain vaiheessa leipääntyvän ja heittävän ruodon pihalle. Ellei satu olemaan luuseri naiseksi, mutta siinä on sitten käynyt miehellä jo valintaa tehdessä niin suuren luokan arviointivirhe, että hyvät neuvot alkavat olla kalliit. Ja kalliiksi taitaa käydä erotus salarakkaastakin... Se on sitten toinen juttu, selviääkö siitä rahalla vai meneekö henkikin.

Parempi siis katsoa kuin katua. Katsoa omaa puolisoa silmiin tai joutuu pian katsomaan katua.
(*huok* mitä muuta voi odottaa loppukaneetilta klo puoli yksitoista illalla...)