Vedätystä, huijausta, Valetta

Tämä on se aihe, jota kyllä lakkaamatta jaksan vatvoa. Kirjoituksissani ja päässäni. Eli epärehellisyys ja valehtelu.

Kukaan ei ole tässä suhteessa erehtymätön, minä viimeisten joukossa. Tiedän harvinaisen tarkkaan, mitä on valehdella ja elää oman valheensa kanssa. Ei mitään herkkua, mutta joskus se on vain niin ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Siksi olenkin yrittänyt pitää kielen keskellä suuta ja pysyä totuudessa ja vain totuudessa.

Valkoisia tai harmaita valheita ei lasketa. Jos lapsi kysyy, "äiti, onko enkeleitä olemassa ?" niin tietty vastaan, että on, vaikka mistä hitosta tiedän, onko niitä siipiniekkoja joukossamme. Enkelinkaltaisia ihmisiä on kuitenkin olemassa ja sen tiedän varmasti, joten tuo valhe ei ole synneistä synkimpiä.

Aikuisten ihmisten toisilleen laskemaa luikuria en sulata. En ymmärrä, mikä siinä totuudenpuhumisessa on nyt niin hirveän hankalaa. Kirpaiseehan se joskus, mutta ei kai kukaan niin herkkänahkainen ole, että siihen kuukahtaa. Sitä paitsi paljastunut valhe kirpaisee huomattavasti enemmän ! Sen tietää jokainen. Eikä vain kirpaise vaan todella saattaa rikkoa jotain niin pysyvästi, ettei sitä voi korjata tai päästä siitä yli. Onko se sitten kaiken arvoista ?

Monesta asiasta, ihmisestä, suhteesta putoaa koko pohja pois valehtelun myötä. On tosi vaikea uskoa muitakaan asioita enää todeksi. Alkaa epäillä toisen sanomisia. Ainakin alitajuisesti. Eikä itsekään enää mielellään kerro omia asioitaan. Miksi ihmeessä luottaisin ja olisin enää rehellinen ja avoin, jos toinen ei ole osoittautunut luottamukseni arvoiseksi.

Luottamus on erittäin herkkä asia. Jokainen on varmasti kokenut sen pettymyksen, harmin ja vihankin tunteen, jonka aiheuttaa luottamuksen menetys toiseen. Se, että toinen on valehdellut, usein jopa räikeästi tarkoituksella, satuttaa ja loukkaa. Itse koen todella suurena loukkauksena sen, jos minulle on valehdeltu. Ehkä juuri siksi, kun tiedä, ettei todenpuhuminen ole aina mitään helppoa. Ja kun itse kuitenkin ponnistelen ollakseni rehellinen ja luottamuksen arvoinen, niin satuttaa, kun huomaa, että toinen onkin mennyt yli siitä, missä aita on matalin.

Sekin, että jättää tietoisesti jotain oleellista kertomatta, on tavallaan valehtelua. Varsinkin, jos tietää, että kertomattajättämisellä on merkitystä sille toiselle. Ja useinhan näin on. Näin voi tietysti lohdutella omatuntoaan, ettei ole valehdellut, on vain jättänyt jotain pois. Sama kuin sanoisi, ettei ole pettänyt menemällä sänkyyn toisen kanssa, vaikka on harrastanut seksiä lattialla.

Se, että valehtelee itselleen, on surullisinta. Valitettavaa on, että itse pystyy kyllä aina kääntämään asian itselleen niin päin kuin se parhaimmalta tuntuu. Puolustelemaan tekoaan, vähättelemään sen merkitystä tai jopa kieltämään sen kokonaan. Näitä tyyppejä näyttäisi ainakin minun kohdalleni osuvan todennäköisyyttä enemmän... Ikävää, surullista ja huolestuttavaakin.

Vanhan kansan viisaus sanoo, että valheella on lyhyet jäljet. Vanha kansa on usein ollut oikeassa ja niin myös tässäkin asiassa. Valheen voimalla ei pitkälle käpötellä. Valheella on veikeä tapa paljastua ihan uskomattomilla tavoilla. Totuuteen voi joskus suorastaan kompastua tai törmätä keskelle sitä, jolloin suomut putoavat silmiltä yhdellä rysäyksellä. Minulle tämä on tapahtunut monta kertaa. Silloin täytyy vain taputella itseään olalle ja onnitella hyvästä tuurista, koska usein on ollut niin, että jokin valhe on paljastunut ilman, että valehtelija itse olisi tehnyt mitään virhettä ja näin vahingossa paljastanut itseään. Silloin kyllä tekee ihan mieli kehrätä, vaikka tietysti valehtelun paljastuminen harmittaa ja vie osansa ilosta.

Lopuksi. Jokaisen meidän pitäisi muistaa yksi asia: totuus ja öljy nousevat aina pintaan (esp. sananlasku)