Eikä vain siksi, että olen kroonisesti väsynyt.
Meinasin ajaa eilen kolarin. Pahan sellaisen. Sellaisen, että jos olisi rytissyt, niin siinä ruuhkassa olisi joku muukin vaihtanut kanssani hiippakuntaa.
Tulin alas ramppia ja vauhtia oli jo n.80 km/h. Olin jo vähän myöhässä ja vilkaisin vasemmalle vähän turhan huolimattomasti. Katsoin, ettei autoa tule ja lähdin vaihtamaan kaistaa, mutta tulihan sieltä auto 100 km/h. Sen auton kuski (nainen sekin) ei ehtinyt liikauttaa evääkään, minä tein refleksinomaisen väistöliikkeen oikealle ja peltien ruttaamiselta vältyttiin sillä kertaa. Mutta en muista, että noin lähellä kuolemaa olisin koskaan käynyt. En ainakaan tietääkseni. (No, ehkä yhden kerran aikaisemmin on ollut vähän vastaava tilanne, mutta siihen liittyi lieventäviä asianhaaroja.)
Yleensä tuollaisen melkein-kuoleman jälkeen tulee se tärinä, jälkipaniikki siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Minulle ei tullut. Todella outoa. Tuli mieleeni, että olenkohan jo valmis lähtemään täältä...
Vaikka tuollainen nopea, saappat jalassa -lähtö, "pystyyn kuoleminen", olisi asianosaisen kannalta se helpoin lähtö, niin itse kuitenkin haluaisin 'kärvistellä' edes vähän aikaa. Niin kauan, että ehtisin hyvästellä ystäväni ja rakkaani. Ehtisin sanoa, kuinka tärkeitä ja rakkaita ja korvaamattomia he ovat minulle olleet.
Lisäksi haluaisin lohduttaa surevia, että en lähde lopullisesti. Eli vaikkeivät he minua enää näe, olen aivan varmasti paikalla. Lähellä. Mukana suojelemassa, auttamassa, tukemassa ja iloitsemassa heidän kaikissa elämän tilanteissaan, heidän kaikilla poluillaan. Voin tuon vilpittömässä mielessä sanoa, koska uskon sen olevan niin. Tiedän sen olevan niin.
Mutta elämä näyttäisi jatkuvan vielä ainakin jonkin matkaa, joten sanon kuin se mummo lumihangessa:
"Eteenpäin !"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti