Perseidien yö

Viime yönä oli pilvistä, joten en edes yrittänyt. Nyt taivas oli tumma ja täynnä tähtiä.


Tähdet näkyivät selkeästi, kun sammutin pihavalot. Kaupunki ei onneksi kajastanut häiritsevästi, joten asettauduin nurmikolle auringonottolavitsan päälle ja suuntasin katseeni kesäiselle yötaivaalle. Oli lämmin. Rintaliivit ja bokserit riittivät mainiosti. Hiljaisuuden rikkoi vain kaukainen moottoritien kumu ja satunnaiset moottoripyörän kiihdytyksen äänet. Ja pieni kahahdus. Jossain... melko... lähellä.


Juu. Niin hellyyttävä kuin se illalla näkemäni jättikokoinen siili olikin lyllertäessään naapuritontin puolelle, niin siltikään en olisi kovin innokas tapaamaan sitä pimeällä pihamaalla. Ilman kenkiä. Onneksi se rasahtelu loppui niin nopeasti kuin oli alkanutkin.


Nostin jalat kohti taivasta. Varsin oivallinen hetki hieman venytellä. Naapuri vielä kaikesta päätellen valvoi ehkä lukien kirkkaan jalkalampun valossa, mutta sama kai se, vaikka hän näkisikin veyttelyni. Saattaisi jopa kuvitella sitä joksikin epämääräiseksi riitiksi, jota suoritan pikkutunneilla meteoriparven viiruttaessa taivaankantta.


Tuolla ! ...ja tuolla toinen ! Oh, täydellinen hetki olla tuplamakuupussissa toisen lämpimän, hieman kovemman vartalon kanssa. Siis olisi ollut.


Sisällä lumouksen särkee pitkäkoipinen lentävä hämähäkki, joka päristelee läppärin näytön yksinäisessä valossa. Päristelköön. Kai silläkin on oikeuksia.