Ihon itku

"Mun on pakko mennä nyt."

Käytävä on hiljainen. En saa sanottua mitään. Sanat, joita ei ole, juuttuvat kurkkuuni. Milloin tapaamme uudestaan ? En kestä eroja.

Hissi saapuu ja avaa ovensa. Jalkani toimivat refleksinomaisesti. Koska hissi saapui ja sen ovet avautuivat, on jonkun mentävä sisään. Miksi sen pitää olla minä ? Korvissani suhisee. Hänen huulensa liikkuvat, mutta en kuule, mitä hän sanoo. Ehkäpä se on vain hyvä. Käännän hänelle selkäni. En voi katsoa häntä silmiin. Ikävä iskee ennen kuin ehdimme edes erota.

Oliko tämä ilta virhe ? Naurahdan. Ajatus, että se olisi ollut virhe, tuntuu pähkähullulta. Koko ilta oli kenties oikeinta, mitä koko vuonna on välillämme ollut. Tai aidointa ainakin. Taas yksi asia, jota en ikinä vaihtaisi pois. Muisto, joka ei haalene koskaan. Jotain, jota haluan enemmän, kuin mitä uskoin koskaan voivani haluta. Tällä hetkellä.

Ehkä iho unohtaa. Jonain päivänä. Viimeisenä.