Kun aika pysähtyi

Taas se katsoi kännykkää ! Siihen on vain kaksi syytä: joko se odottaa viestiä joltain.... no, joltain. Tai sitten se vilkuilee kelloa ja toivoo, että aika kuluisi, jotta häipyisin pian. No, kyllähän mä häivynkin, kunhan se juna vaan lähtee ja se tietää sen. Eikä siihen nyt enää ikuisuutta ole. Ai, että näin tämä sitten meni. Olishan se pitänyt arvata, että se pettyy muhun. Mä ajattelin, että se menis jotenkin niin, että jos se tuntee mut ensin muuten paremmin, siis tietää mun ajatuksia ja on jollain tasolla tottunut mun ailahtelevaan vuoristoratamaiseen luonteeseeni, niin sitten mun pärstäkertoimella tai leveällä perseellä ei olekaan enää niin merkitystä. Mulla se ainakin menee niin, että jos tunnen toisen luonteen ja pidän sitä mielenkiintoisena ja kauniina, niin ulkonäkö on aivan sivuseikka. No, tiettyihin rajoihin saakka, mutta aika pitkälle kumminkin. Ehkä se on miehellä eri juttu. Tai sitten mä olen sen mielestä vain niin susiruma ja luotaantyöntävä, ettei se pysty ajattelemaan, että sehän halusi tavata mut, koska... Mitä ? Koska mitä ? Olihan se nähnyt mut kuvissa. Joo, ja hemmetti, minkälaisissa kuvissa vielä ! Ei todellakaan missään erityisen edustavissa otoksissa. No, joku tässä nyt vaan on menny pieleen. Mikäköhän ? Kai se sitten selviää, kun päästään taas netinpäähän toisistamme...

Ja yhtä äkkiä tunsin huulet huulillani. Kädet vetivät minut tiukasti lähelleen, aivan kiinni. Mutta en voinut ajatella mitään. En mitään muuta kuin sitä suudelmaa. Niitä huulia, jotka olivat tiukasti, mutta eivät liian tiukasti, huulillani. Vaativina, mutta eivät ahdistavina. Pehmeinä, niin äärettömän pehmeinä... Ja hellinä... Täydellinen suudelma. Ensimmäinen.