Yhtenä hetkenä vahva ja varma, toisena heikkoakin heikompi, epävarmaakin epävarmempi.
En halua enkä aio jäädä askeleiden alle, joten mieluummin astun syrjään, ladun sivuun. Miksiköhän ? Miksi en voisi seistä tiellä ja ajatella, että "mähän oon tässä, kierrä sä ja häivy mun silmistä" ? Koska vaikka voinkin olla sitkeä, en taida kuitenkaan olla taistelija. Olen luovuttaja. Ja eikö luovuttajat olekin luusereita. Aina.
Keitän minttuteeni itse.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti