"Päivä vain ja hetki kerrallansa..."

Olisi aivan ideaalia, jos tosiaankin pystyisi elämään vain nyt ja tässä.

Ihan konkreettisesti se on mahdotonta. Vaikkei menneistä ehkä niin tarvitsisikaan välittää, niin tulevasta on pakko välittää ainakin jonkin verran. Menneistä palavereista sun muista kissanristiäisistä täytyy tehdä muistioita ja selvityksiä ja sen sellaista räpellystä ja tulevia tilaisuuksia ja menoja suunnitella lähes kaikkia etukäteen. Siksi meillä on kalenterit ja almanakat seinällä, pöydällä, laukussa, koneella ja kännykässä. Luulisi vähempikin riittävän. Huvittavaa on kuunnella, kun ihmiset sanovat, ettei heillä ole kalentereita. No, on. Kaikilla on jonkinnäköinen ihan taatusti, koska tätä päivää ei voi hallita, jos ei ole joku, paperinen tai sähköinen, muistuttamassa, missä pitää nyt, kohta tai huomenna olla.

Josta tulikin mieleeni joku, joka kertoi, ettei enää käytä kalenteria... Kas ! Yllättävää, mutta tässä samassa hänet muistankin. Tai en muista nimeään tai muutakaan hänestä, mutta sen muistan, että tapasin tämän henkilön sairaalassa. Hän kertoi, että kun hänen läheisensä sairastui vakavasti ja elämä kääntyi kirjaimellisesti päälaelleen jokaisella osa-alueella, hän päätti, että kalenteria hän ei tule tarvitsemaan enää ikinä, kävi miten kävi. Ja niinpä läheisen tervehdyttyä tämä henkilö oli niin tottunut olemaan ilman tätä jokaisen kiireisen raamattua, ettei enää palannut samaan vankilaan. Hänestä oli tullut absolutisti. Ja hyvin tuli toimeen ilmankin, vaikka me muut kuulijat haukoimme henkeä ällistyksestä. Pitäisiköhän kokeilla ? Pitää vaikkapa noin pehmeänä laskuna Kalenteriton Kesäkuu. Edes kesäkuu.

Lähdin väärälle ladulle tässä postauksessa. Tarkoitukseni oli pohdiskella sellaista, että miten sitä voisi oppi olemaan muistelematta menneitä ja huolehtimatta tulevista. Eli elää elämää tässä hetkessä. Mutta eipä minulla taida olla siihen mitään sanottavaa, kun en sitä osaa. Muistelen menneitä ja ennen kaikkea murehdin tulevia suruja ja harmeja. Enkä voi tuolle mitään, vaikka tiedän menettäväni siinä muistellessa ja murehtiessa hyviä hetkiä nykyisyydessä. Oh, mitä tuhlausta.

Puolustuksekseni voin vain sanoa, että olen jo liian vanha. En liian vanha elämään hetkessä ja nauttimaan siitä täysillä, vaan liian vanha niihin pettymyksiin ja kolhuihin, jotka tulevat sitten odottamatta mutkan takaa, kun jättäytyy virran vietäväksi. Ne sattuvan vanhaan ohueen nahkaan kovemmin ja haavat arpeutuvat hitaammin kuin nuorilla leijonilla. Minun nahkani ei ainakaan ole vuosien saatossa parkkiintunut niin, etteivätkö pienetkin kolhut tai naarmut tuntuisi.

Vaikka teenkin vaikeimmat päätökset järjellä tunteen sijaan, ei se tarkoita, etteikö siellä alla olisi jotain.