Just joo

Nyt mä en vaan jaksa enää. Olen syönyt itseni soikeaksi, joten siinä voi olla jaksamattomuuteen pieni osuus, mutta oikeasti en nyt enää jaksa meitä naisia.

Ystävätär soitti. Hänellä oli miesystävä, jonka piti olla hänelle Se Oikea. Ja taas varmaan onkin. Tuostahan nokkelampi tajusikin juonen, mutta kerron silti.

Eli tapasi miehen, joka oli niin just eikä melkein. Olivat paljon yhdessä ja blaa blaa blaa. Se vanha tarina. Ystävätär oli jo suunnilleen häätunnelmissa kuukauden jälkeen, kunnes yhtä äkkiä tuli joku juttu. Mitään selityksiä miehen taholta ei tullut. Alkoi täydellinen hiljaisuus miehen puolelta. Ystävätär oli ihan romahduspisteessä ja mieli maassa ja kaikki miehet olivat samanlaisia paskoja ja plii plaa ploo. Ja aikaa kuluu useita viikkoja. Kunnes eilen.

Tapasivat sattumalta kaupungilla ja vaikka ystävätär oli kuinka pyhästi päättänyt olla kylmä ja kalsea, niin kuinkas sitten kävikään. No, en tiedä, kun puhelu piti lopettaa, koska se mies soitti juuri ovikelloa. Aaaaarrrrgggghhhhh.

En jaksa. Kuulin kyllä jo heti äänestä sen, missä taas mennään. En vain ehtinyt sanoa mitään eikä tosiaan saatu juttua loppuun. Nyt jos se homma kusee joku päivä, niin en oikeasti tiedä, mitä sanoa. Tarttee varmaan leikata kieli pois tai sitoa se kiinni korvaan, etten vain menisi sanomaan suoria sanoja siitä, että pitääkö helvatassa mennä siihen samaan ansaan aina uudestaan ja uudestaan. Eipä sillä.

En ole itse yhtään sen parempi, joten tässä nyt pata kattilaa soimaa ja leveä perse molemmilla. Paitsi ettei ystävättärellä ole. No, kuitenkin. Itse en ole ollut yhtään sen fiksumpi omissa suhteissani, muttei sitä tosiaan silloin tajunnut. Nyt, kun on niihinkin tullut vähän etäisyyttä, niin näkee harvinaisen selvästi, että pölvästihän sitä on ollut. Puhelinpylväs, jonka juurille on kustu. Ja toisen läheisen ihmisen tilanteen näkee tietysti vielä selvemmin, mutta vain paljon nopeammin.

Onko se nyt uskottava tosiaan, että me naiset olemme jotenkin viallisella muotilla valmistettuja ? Missä hitossa meidän itsetunto ja -kunnioitus oikein on, kun tuntuu, että kaikki vain roikumme epäkuranteissa suhteissa ? Annamme miesten vedättää ja kusettaa ja huijata ja narrata aina uudestaan ja uudestaa kerta toisensa jälkeen. Olen ihan hengästynyt ajattelemaan koko asiaa.

Onko toisen ihmisen läheisyyden kaipuu todella niin mieletön, että saadakseen sitä läheisyyttä, on valmis sulkemaan silmänsä selviltä tosiasioilta ? Vain löytääkseen kumppanin. Ja suunnilleen kenet tahansa. Edes hetkeksi. Fiksut, koulutetut ja upeat naiset ja aina vain yhtä tumpeloita ihmissuhdekiemuroissaan. Eipä ole ihme, että miehet lankeavat kiusaukseen ja käyttävät hyväkseen naisia, jotka ovat nääntymäisillään yksinäisyyteensä ja vielä näyttävät sen.

Pahinta tietysti on, että me naiset kuvittelemme olevamme fiksuja ja hallitsevamme tilanteen. Se ei vain ole niin. Kyllä se on miehet, ketkä pyörittävät tätäkin rulettia. Mikään ei ole säälittävämpi ja haavoittuvampi kuin epätoivoinen nainen, ellei sitten epätoivoinen mies, mutta henk. koht. en ole vielä törmännyt kuin edellämainittuihin.

En kyllä jaksa enää. Luovutan.