Orpo olo

Tein naisekkaan teon.

Tiedän, ettei tuollaista sanaa ole, mutta juuri siksi se oli pakko kehitellä. Se on suora väännös sanasta 'miehekäs', koska miehekkään vastakohta 'naisellinen' tuntuu jotenkin liian pehmeältä. Halusin kuitenkin jonkun sanan, joka kuvaa jämäkkää tekoani tänä aamuna. Lähinnä päätöstä.

Huomasin hieman liian myöhään, että olin unohtanut kännykän kotiin. "Miten meidät silloin sai kiinni, kun ei ollut kännyköitä ?" "Mitä ?!? Ettei ollut kännyköitä ?!"

Tunnustan, että arvoin parikin kertaa, lähdenkö sitä hakemaan kotoa. Mitä se olisi tarkoittanut käytännössä ? Vähän ylimääräistä vaivaa, kävelyä kylmässä aamussa ohuessa takissa ja myöhästymistä bussista. Mikä puolestaan olisi tarkoittanut saapumista kokonaiset 10 minuuttia myöhemmin kaivokselle. Ei siis mitään järisyttävää.

Silloin tein sen naisekkaan päätöksen: en hae luuria. En ole tänään tavoitettavissa. Elän nuoruuteni kännykätöntä päivää.

Huvittuneena mietin, että nythän sen sitten näkee, kuinka tärkeä ihminen, VIP, oikeasti olen. Kuinka moni yrittää minua turhaan tavoittaa ? Yrittääkö kukaan ? Kumpi olisi pahempi ? Menettää 'tärkeä' puhelu vai olla epätärkeä, jota kukaan ei kaipaa. Vaikea sanoa... ;-)

Mikä voisi olla pahinta, mitä voisi tapahtua siksi, ettei minua tavoiteta heti ja nyt ? Olenhan kuitenkin vanhanaikaisen luurin päässä työpaikallani. Kuka tajuaa siihen edes soittaa, jos on asiaa ? Eihän sitä käytä kukaan muu kuin sellainen, joka haluaa minut tavoittaa työasioissa.

Vastaus on, että mitään sellaista ei voi tapahtua, minkä vuoksi minulla pitäisi olla kännykkä koko ajan käden ulottuvillani, kaulassani roikkumassa. Aina saa tarvittaessa yhteyden muuta kautta.

Silti on jotenkin orpo olo. Avainlapsesta on kasvanut kännykkäaikuinen.