Kaksi tuntia puhelimessa ja olen jälleen kerran ällikällä lyöty. Antaudun ehdoitta.
En ymmärrä, vaikka minun pitäisi, kun olenhan minäkin nainen. Jonkinlainen. Miten me naiset jaksamme aina vain uskoa parempaan huomiseen ? Parempaan tulevaisuuteen. Parempaan suhteeseen. Toisen rakkauteen tai 'rakkauteen'. Miten me aina uskomme Uskoa ? Tai Toivoa. Toivomme toisen ihmisen muuttuvan. Toivomme sitä parempaa huomista, tulevaisuutta ja suhdetta.
En ymmärrä. Nainen, ystävätär, jota taksikuskikin yrittää pokata ja joka saisi kenet tahansa, antaa Suuren Rakkauden määrätä elämäänsä ja määritellä tekemisiään, koska hän uskoo ja toivoo, vaikka tilanne näyttää tosi toivottomalta. Roikkuu kiinni rippeissä ja riekaleissa, mutta ei anna periksi. Paitsi hetkittäin purkiessaan pahaa mieltää ja särkevää sydäntään minulle puhelimessa.
No, nähty on ja koettukin, joten ihan vailla kokemuspohjaa en puhu. Mutta sillä kokemuksella voinkin todeta, että ainoa keino on ahman keino. Puraista kerralla kaulavaltimo poikki. Tehdä kaikesta selvää kerralla ja kävellä eteenpäin katsomatta taakseen. Tai voi sinne vilkuilla, mutta jalkojen pitää kuitenkin olla koko ajan liikkeessä. Ja liikkeessä nimenomaan eteenpäin. Eikä käsi saa hapuilla kännykkää.
Ja nähty on myös se, miten miehet toimivat vastaavassa tilanteessa. He siirtävät tunteet syrjään ja tekevät siten, mikä on järkevää. He punnitsevat mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä ja jos ne näyttävät heidän kannaltaan huonoilta olkoonkin, että siellä vielä olisi se marginaalinen voiton mahdollisuus, he antavat mennä. Siirtyvät toiselle raiteelle ja lähtevät elämässään eteenpäin.
He eivät jää roikkumaan sen pienen toivon hitusen varassa uskoen, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. He eivät jää tuhlaamaan aikaa, koska tietävät, tai sanotaan ymmärtävät paremmin tämän elämän rajallisuuden ja ainutkertaisuuden. He siirtyvät eteenpäin, koska tietävät, että uusia ihan yhtä hyviä tilaisuuksia on edessäpäin. He eivät kuvittele, että nainen, joka on ollut ihana ja rakas, olisi ainoa maailmassa, jota he voivat ihailla tai rakastaa.
Sielunkumppani. Siitä on tullut oikein muotitermi. Pitää löytää se sielunkumppani, jotta elämä olisi elämisen arvoista. Suonette anteeksi, mutta se on paskapuhetta. Silkkaa sontaa. Sielunkumppani on näet erittäin usein liian samanlainen ja se tuo ongelmia suhteeseen. Kumpikin on vahva samalla aluella ja se tontti, jolla molemmat ovat heikoilla, jää kokonaan hoitamatta ja siitä muodostuu sen reen kaatava kanto.
Ja selvä, jos se sielunkumppani on se ainoa oikea mahdollinen kumppani, niin voihan senkin vaihtaa, jos homma ei vain tunnu pyörivän eikä vastauksia tunnu valmistuvan. Vai onko joku vielä niin naiivi ajatuksissaan, että luulee tässä elämässä olevan vain ja ainoastaan yhden Todellisen Sielunkumppanin ja Suuren Rakkauden ? Ei varmaankaan. Korkeintaan joku keskenkasvuinen myöhäisteini voi kuvitella, ettei maailmassa ole kuin yksi ainoa oikea ja sen kanssa sitten eletään elämä onnellisena loppuun saakka. Useimmilla meillä on ollut enemmän kuin yksi Suuri Rakkaus. Sama pätee sielunkumppaneihinkin. Heitäkin on useampia.
Joku pessimisti voi tähän todeta, että sielunkumppaneissa on se löytämisen ongelma. Sontaa. Ihan yhtä helppoa on löytää heitäkin kuin muitakin kumppaneita. Usein vain jo ulkoiset seikat karsivat monet sielunkumppanit pois. Vilkaisu vain eikä mahdollisuutta osoittaa sielunkumppanuutta saada. Enkä yritä nyt olla tekopyhä. Sama se on meikäläiselläkin. Alkukarsinta suoritetaan silmillä, korvilla ja muilla aistimilla. Mutta minäpä en tässä huutelekaan sielunkumppanin perään tai roiku sellaisessa. Enkä ole roikkunut.
Kaksi on jäänyt taakse, koska järki sanoi, ettei tästä tule mitään. Eikä olisi tullutkaan. Vaikka se, mitä välillä oli, oli jotain suurta ja ihmeellistä ja ainutkertaisen oloista. Vaikka siellä olikin se marginaalinen mahdollisuus onnistua. Ja tietysti se sattui. Helvetisti. Hetken. Nyt ei satu enää ja järki edelleenkin sanoo, ettei siitä olisi tullut mitään. Jäi siis iso virhe tekemättä ja sadat itkut itkemättä.
Tässä se ero, mistä johtuen aina valitetaan (naiset), että miehet pyörittävät naisia ja kuljettavat heitä kuin pässiä narussa ja kusettavat puhelimen välityksellä. Naiset itse antavat miehille ne avaimet karuselliin ja talutusremmin käteen. Ja uskovat joka ikisen sanan kullaksi ja mirhamiksi, mitä Luomakunnan Kruunu huuliltaan suvaitsee pudotella.
Tälle ystävättärellekin voisin, jos ilkeä olisin, sanoa, että itsehän sä olet itsesi tuohon tilanteeseen oikein tunkemalla tunkenut, joten lusikoi vaan kuravellisi. Onneksi olen empaattinen ja hyvämuistinen tässä asiassa. Tiedän, miltä se tuntuu, joten pidän olkapääni vakaana ja sylini avoimena.
Ja lopuksi. Muistakaa, että kaikki muu on tässä maailmassa korvattavissa yhtä hyvällä tai jopa paremmalla, paitsi omat lapsensa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kirjoituksesi naisesta tulee mieleeni mies, jonka tunsin vuosia sitten. Kirjoitit että tuota naista koittaa taksikuskitkin pokata. Tämä tuntemani mies oli taas sellainen, että huoratkin antoivat ilmaiseksi. Naisia riitti, menipä hän minne tahansa ja miten vain käyttäytyi. Joka yö uusi. Pitkään kuviteltiin että hän on ns. pelimies jolla naisen vaihto lennosta on yhtä luonnollinen, helppo ja kivuton teko kuin märehtiminen lehmälle. Mutta luultiin väärin. Myöhemmin selvisi että melkein joka kerta tuo mies rakastui, tunsi tuskaa ja ainut keino sen lievittämiseksi oli iskeä tai tulla isketyksi uudelleen. Lopulta tuo mies oli niin sekaisin itsensä kanssa, että ratkesi ryyppäämään, muuttui vähemmän kauniiksi ja lopulta oli sen näköinen etteivät huorat antaneet rahastakaan. Kun seuraavan kerran näet katuojassa korisevan, omaan oksennukseensa tukehtumassa olevan spurgun, siirrä säälin ja inhotuksen tunne hetkeksi syrjään ja ajattele, että siinä voi olla sen lurjuksen tulevaisuuden haamu, joka ystävätärtäsi julmasti kohteli. Kyse voi olla selviytymisestä, ei niinkään miesten tunteettomuudesta, rationaalisuudesta saatika julmuudesta.
Eli sillä se vaiva lähtee millä on tullutkin ja tämä mainitsemasi tapaus kuulostaa ihan siltä, että hänen pitää hommata uusi mies jotta vanha unohtuu. Kunhan katsoo ettei päädy mieron tielle.
Ystäväiseni Meisselisetä.
Kiitos opettavaisesta tarinasta. Yritän pitää sen mielessäni, vaikka muistini onkin lyhyt, mutta huono.
Kyllähän minä vanhana kehäkettuna tiedän, että se lähtee sillä millä on tullutkin, mutta kun ystävätär on vielä nuori ja kohtuullisen viatonkin, niin hän jaksaa aina uskoa hyvää ja toivoa parasta. Ja luottaa 100 %.
Minä taas pelkään ja uskon aina pahinta, koska se on se todennäköisin vaihtoehto. Se on sitä, miltä se näyttää. Kokemus on sen opettanut.
Lähetä kommentti