torstai 12. marraskuuta 2009

Aika kultaa muistot

Tai sitten se ruostuttaa muistin. Kallistun tälle muistin rappeutumisen kannalle. Sitä vain yksinkertaisesti unohtaa sellaisiakin asioita, jotka on aikanaan kuvitellut muistavansa ikuisesti.

Tuttujen nimet. Niiden, joiden kanssa joskus aikanaan oli paljonkin tekemisissä. Nyt ei muista enää nimiäkään saati sitten, että muistaisi jotain tapahtumia. *huokaus* Joskus on tietysti ihan armeliastakin, että unohtaa. Ja silloin voi luottaa siihen, että muutkin unohtavat.

Sitten on sellaisia hetkiä, jotka ovat niin täynnä suuria tunteita ja latautunutta jännitystä, ettei niistä sen takia ole jäänyt kovin selkeitä muistikuvia, vaikka kuinka hartaasti toivoisi, että muistaisi jokaisen sekunnin ja sanan. Esimerkkinä häät, syntymät ja hautajaiset.

Toisaalta saattaa muistaa yllättäviäkin yksityiskohtia tietyistä ihmisistä, tilanteista tai tapahtumista. Niihinkin on yleensä liittynyt joku voimakas tunne, josta syystä se hetki tai henkilö on kiinnittynyt tavallista tiukemmin muistiin. Ja sitten voi joku pieni sana tai teko tai ilme palauttaa jo unohtuneen asian mieleen niin kirkkaana kuin se olisi tapahtunut vasta eilispäivänä. Eräs lause toi mieleeni ajanjakson kaukaa menneistyydestäni. Sen ajan, kun lapset olivat pieniä.

Olen käytännöllisesti katsoen täydellisesti unohtanut sen, millaista on elää talossa, jota hallitsee taapero-ikäinen. En enää tajua, miksi pienen lapsen vanhemmilla on jatkuvasti sellainen valppaan ilveksen pälyilevä katse silmissään. En ymmärrä, miksi porukat säntäilevät pystyyn, kun horjuvasti askeltava jälkikasvu lähestyy portaita tai pöytää, jolla palaa kynttilöitä. Ja on hämmentävää huomata, että henkilö, jolle puhun, kuuntelee minua kirjaimellisesti toisella korvalla. Toinen korva kuullostelee automaattisesti ja tauotta, mitä ääniä nurkan takaa kuuluu. Onko sieltä kuuluva mökellys merkki tyytyväisyydestä, pahanteosta tai kenties alkavasta katastrofista. Kukaan ei pysty käyttämään niin täydellisesti kaikkia aistejaan ja reflekseitään yhtäaikaa ja täydellä teholla, kuin pienen lapsen vanhempi !

Se pitäisikin pystyä jotenkin hyödyntämään, koska lapsen ollessa pieni, vikkelä ja utelias, on vanhemman yritettävä pysyä aina askeleen edellä lapsen kehitystä. Vanhemman on pystyttävä ennakoimaan tulevat tilanteet ja ajattelemaan kaikkia mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja tuleviin ongelmiin jo ennen kuin tilanne on päällä. Me muut kuolevaiset saatamme todellakin käyttää vain 10 prosenttia aivoistamme, mutta pienen lapsen vanhemmat käyttävät aivan taatusti tuplasti, tai jopa triplasti, sen. Siksi he olisivatkin oivallisia työntekijöitä yrityksissä, joiden tarkoitus on kehittää uusia asioita tai toimintamalleja.

Valitettavasti näillä aivohirviöillä ei ole aikaa eikä halua eikä taatusti enää puhtiakaan keskittyä sellaisiin epäolennaisuuksiin hoidettuaan päivän sitä elohopeankaltaista jälkeläistään. Päivän jälkeen laitetaan aivot narikkaan. Enkä tällä nyt tarkoita, että he siirtyisivät baarikaapille. Korkeintaan telkkarin äärelle. Jos jaksavat edes siihenkään.

Tämän lyhyen alustuksen jälkeen voinkin siirtyä muistelemaan sitä, jonka jo luulin unohtaneeni, kunnes eräs lause palautti sen mieleeni. Eli taaperoaikaa tädin kodissa. Tai jotain siitä ajasta.

Muistan jo siltä ajalta, kun ystäväni aina valittivat, etteivät ehdi tehdä kotona mitään, kun lapsi vie kaiken ajan. Viis siitä, oliko lapsi 3 viikkoa tai 3 vuotta vanha. Koskaan ei saanut oikein mitään aikaiseksi eikä sitä omaa aikaa ollut yhtään sen päivän aikana, kun oli yksin kotona lapsen kanssa. Siksi olikin sännättävä heti ovesta ulos, kun puoliso vihdoin uskalsi palata töistä hermoromahduksen partaalla olevan kodinhengettärensä luo. Tätä se kuullostaa aika pitkälle olevan nykyäänkin vielä eli jossain asiasta kehitystä ei tapahdu. Mutta sen ei tarvitse olla tuota. Täti ainakin oli toisilla linjoilla silloin.

Eli kun esikoinen oli ihan pieni vauveli, oli kaikki tietysti uutta ja ihmeellistä ja sitä uutta pientä tuhisevaa ihmistainta tuijotteli ihastuksissaan ihan muuten vain, vaikka se olisikin nukkunut autuaan unta ja olisi ollut sitä omaa aikaa tehdä jotain. Alkuviehätyksen hieman laannuttua huomasi, että siinähän se koti ympärillä on hävityksen kauhistuksen kynsissä ja räjähtämäisillään hetkellä millä hyvänsä, ellei sille tehnyt jotain ja pian. Ja ystäväni käyttivät sitten sen vauvan nukkumisajan aina juuri tuohon kodin putsaamiseen ja puleeraamiseen ja vaatteiden pesuun ja ruuanlaittoon. En ymmärtänyt sitä ollenkaan.

Joko olin erittäin mukavuudenhaluinen ja itsekäs tai sitten vain yksinkertaisesti helvetin laiska, mutten koskaan vauvan nukkuessa tehnyt mitään tylsiä kotitöitä. Eivätkä ne kertaakaan karanneet ovesta ulos, vaan odottivat kiltisti vuoroaan kunnes vihdoin jaksoin niihin tarttua. En ole sitä edeltäneessä enkä koskaan sen jälkeisessäkään elämässäni lukenut niin paljon lehtiä ja kirjoja, katsellut telkkaria, jutellut ystävien kanssa puhelimessa ja tehnyt 'omiani', kuin silloin lasten vauva-aikana. Aina, kun penska(t) nukahti, jätin hommat, ne 'oikeat', siihen ja keskityin itseeni ja omiin juttuihini. Ja pärjäsin hiton hyvin uuvahtamatta ja stressaamatta sen enempää itseäni kuin puoliskoakaan. Onnekas minä.

Kyllä. Myönnän, että lapset ovat erilaisia paketteja ja yksi kaipaa enemmän kosketusta, syliä, ja virikkeitä kuin toinen, mutta ei vain yhden lapsen kokemukseen perustuen uskallan väittää, että tuollaisia alle 3-vuotiaita kiinnostaa suuresti, mitä aikuinen kotona puuhailee ja siinä jo riittää virikettä lapselle, että samalla, kun kuorit perunoita ja porkkanoita keittoa varten, hän saa tehdä omaa keittoaan kattilakaapista ja kauhalaatikosta löytämillään työkaluilla. Ja jos pölyjä on ihan pakko pyyhkiä, jota en juurikaan ymmärrä, jos perheessä on olemassa elävä pölynkerääjäkin, niin ei muuta kuin oma pölyrätti pienelle siivoajalle kouraan ja hommiin. Eipähän tarvitse itse kumarrella niille tasoille siellä maanrajassa. Ja pyykkikorista on hauska etsiä samanlaisia sukkia ripustettavaksi kuivumaan.

Muistan, kun lapset tosiaan olivat taaperoisia, niin isompi auttoi äitiä 'hommissa' ja vauveli nostettiin sitterissä ruokapöydälle imuroinnin ajaksi, jotta oli paremmat näköalat vahtia, että työ tuli kunnolla tehtyä. Kun siinä imurin kanssa tanssahtelin ja samalla lauleskelin ja välillä pärisyttelin vauvan masua huulillani, niin ei tullut aika palleroisella pitkäksi. Päinvastoin naureskeli vain tyytyväisenä ja tunki nyrkkiä suuhunsa. Ja kotityöt tuli tehtyä silloin, kun lapset valvoivat. Helppoa, kuin heinänteko.

Eli tiivistettynä: miksi tehdä asioista hankalampia kuin mitä ne oikeasti ovat.

No, siinä sitä historian lehtien havinaa olikin ja tulipa samalla nostettua tätä omaa häntääkin.

Ei kommentteja: