Oma tila

Täällä Suomessa pitäisi meille jokaiselle riittää omaa tilaa ihan tarpeeksi, mutta riittääkö.

Kauniit ilmat ajavat ihmiset veden äärelle, sehän on selvää. Ja kun halukkaita on paljon ja vedenääritilaa rajoitetusti, niin ahdashan siinä tulee. Sopu sijaa antaa, mutta joku oma tila olisi mukava säilyttää. Mutta ei. Joillekin sardiinipurkissa asuneille sillä tilalla ei ole niin suurta merkitystä, mutta tädille sillä on. Tänään sen huomasin.

Olin vain pienen hetken pois viltiltäni, niin johan siihen kahden askeleen levyiseen rakoon, joka oli jäänyt minun ja lähinaapurini väliin, oli joku tunkenut pyyhkeineen. Enkä valehtele yhtään, jos sanon, ettei alustojemme välissä ollut edes 5 cm:n levyistä rakoa. Siis MITÄ ?? Siinä meni minun rajani. Sanoin suht. ystävällisesti, että voisiko hän siirtyä hieman, jotta voin pitää märkiä jalkojani oman alustani ulkopuolella ilman, että ne ovat hänen alustallaan. Tyypilliseen kaupunkilaiseen tyylin hän vain ynähti, mutta onneksi kuitenkin siirsi tavaransa 30 cm päähän minun 'tilastani'. Saatoin taas hengittää.

Mutta tässäkin pata kattilaa soimaa. Olen itse ihan samanlainen, pahempikin.

Minulla on ärsyttävä tapa (tiedän sen siis itsekin) mennä ihmisen omaan tilaan, kun juttelen jonkun henkilön kanssa. Ja vain sellainen, joka itsekin tekee sitä, kestää sen. Muut siirtyvät askeleen tai kaksi taaksepäin. Tai niin monta kuin on tarvis ennen kuin seinä tulee vastaan. Ymmärrän, että se on häiritsevää. Varsinkin suomalaisista, jotka eivät hyväksy 'tunkeilijoita' reviirillensä missään muodossa. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Ei riitä pelkästään se, että tungen lähelle. Sen lisäksi vielä uin liiveihin. Tarraan siis kiinni uhriini, ettei hän pääse karkuun. Kammottavaa, vai mitä ? Hiplaan, nyplään, taputtelen, silittelen... Kääk. Käyn siis suomeksi sanottuna käsiksi. Röyhkeilen häpeilemättä. Tutut tuntevat tapani ja ovat alistuneet kohtaloonsa eivätkä enää edes yritä karkuun. Vieraampien silmissä huomaan ahdistusta ja halua sännätä pakoon. Siis jos huomaan. Yleensä, kun innostun juttelemaan, en edes huomaa, että toisen katse harhailee tai on kääntynyt sisäänpäin.

Olen tiedostanut ongelmani (siis puoli voittoa jo !) ja opetellut varotoimenpiteitä. Saatan nojata seinään, jotten liikkuisi ihan huomaamattani toista päin. Jos huoneessa on tuoli, istun siihen. Niin on varmempaa. Mutta jos olen vieraassa ympäristössä esim. baarissa, niin voi, voi sitä raukkaa, joka erehtyy tädin kanssa juttelemaan. Hetken kuluttua hän tuntee pikku kätösten koskettelevan itseään. Huh.

Frank Pappan sanoin: Kosketelkaa toisianne. Niin minäkin koskettelen.