Synnit eivät vanhene. Niiden muisto saattaa haalentua niin, ettet näe enää edes kunnolla värejä saati sitten ääriviivoja, mutta siellä ne ovat. Kunnes jonain päivänä näet ne taas kirkkaina kuin eilispäivän edessäsi. Tuoreina ja kipeinä.
Se on kuin sydän jysähtäisi kitalaessa jättäen yhden lyönnin väliin ja ottaen sen sitten kiinni seuraavalla kierroksella. Se on kuin polvilumpiot olisivat muuttuneet yllättäen hyytelöksi ja jalkaterät vanukkaaksi. Se kirskuna korvissa on kuin liitua vinguttettaisiin taululla. On kuin tuhat tonnia kiviä romahtaisi niskaan.
Vanhat teot vainoavat painajaisten lailla. Painajaisten, joista ei herää koskaan. "Anna anteeksi itsellesi, ole itsellesi armollinen." Miten ? "Anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Niinkö ? Oikeastiko ? Miten kukaan voi antaa anteeksi pahoja tekoja, joita en voi edes itse itselleni antaa anteeksi ?
"Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta." KUKA meidät saattaa kiusaukseen ? KETÄ me rukoilemme ?
Ja aikaisemmin: "Tapahtukoon Sinun tahtosi..." KENEN tahto ? Ei tämä voi olla Hänen, jota me rukoilemme, tahtonsa ! Anteeksi nyt, mutta tässä tuntuu menevän puurot ja vellit sekaisin.
"Paha saa palkkansa." Palkkana on sellainen syntitaakka, joka ei ainakaan kevene vuosien vieriessä. "Kuolema synnit sovittaa." No, sitä sitten odotellessa.
(Voisipa luulla, että Kosanixin korvalääke tässä taas vuodattaa, mutta valitettavasti ei tällä kertaa.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti