Rakkauden haudalla

Kuka uskaltaa enää rakastua, kun palkkana on kuitenkin vain sydänsuruja ?

Kaipaavia, särkymäisillään olevia ja särkyneitä sydämiä tuntuu olevan joka puolella. Kasoittain. Pahaa mieltä, pettymystä, surua, ikävää. Pettyneitä, petettyjä, pettäjiä.

Miten tämä voi olla näin ? Vai onko kuitenkin "Parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta." (Seneca) ?

Näpistin KK:n mietelauseen täältä.

"Luulin että se olisi ohitse. Sanoimme hyvästit, mutta päivääkään ei mene ohitse, ilman että en ajattelisi sinua. Itse asiassa yksikään minuutti ei pääse karkuun ilman sinua. Sinun äänesi, kätesi kosketus, muisto rakkaudestasi, ovat koko ajan kanssani. Puhuin kanssasi toissa päivänä. Näytti siltä että olet päässyt eteenpäin. Jättänyt meidät taakse, mutta vaikka kuinka yritän en pysty samaan. Tämän kaupungin valot loistavat, mutta eivät saa mieltäni kiinnostumaan. Yritän etsiä valoisaa puolta, mutta kaikki mihin katson, kaikkialle mihin menen, näen aina vain sinut. Päästä minut menemään rakas. Minun on saatava tietää, jos tämä oli meidän parhaaksi, niin miksi olet yhä sydämmessäin, yhä sielussani. Päästä minut menemään."

Niinpä.