Ei jummarra

Välillä tuntuu siltä, että tätylillä oli tajuaminen koulussa 4.

Tässä nyt pari hetkeä erilaisia keskustelupalstoja seuranneena ja muutamien henkilöiden kanssa keskustellessa on varmistunut se luonteenpiirre, jota kaikkein eniten toisessa arvostetaan. Tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että se on rehellisyys.

Onhan niitä paljon muitakin korkealle rankattuja piirteitä kuten huumorintaju, iloisuus, puheliaisuus jopa tavallisuuttakin haetaan, mutta se on niin harvinainen ominaisuus, että siihen tuskin hakemalla törmää. Sattuman kautta kaikki tietenkin on mahdollista. Mutta rehellisyys on se ihan ehdoton terävin kärki. Mörökölli rehellinen vetää aina pidemmän korren kuin hauska valehtelija. Vai vetääkö ?

Testasin tätä asiaa noin 1,5 vuotta sitten. Kerroin eräälle henkilölle jotain sellaista, joka oli varmasti vaikeinta, mitä ikinä olen kertonut kenellekään. Se oli niin tuskaista, että mietin sen kertomista useamman viikon, jopa kuukausia, ennen kuin tein ratkaisun luottaen siihen, että se toinen arvostaa rehellisyyttäni. Paskan marjat.

Se toinen järkyttyi, vaikka ensin olikin (olevinaan) tosi otettu luottamuksen osoituksesta. Ja kuinkas sitten kävikään ? Kertomani asia vierotti meidät ja kylmensi 'ystävyytemme'. Hipsukat kuvaavat ystävyyden tasoa, jonka tosin luulin huomattavasti vahvemmaksi kuin miksi se sitten lopulta osoittautui.

Selvyyden vuoksi totean, että kyse ei ollut asiasta, joka liittyisi jotenkin rikokseen tai muuten moraalisesti arveluttavaan tekoon. Ei mitään sellaista. Puhdasta henkilökohtaisuutta vain, mutta sekin oli liikaa hänelle.

Ai, että "rehellisyys maan perii" ? Minkä maan ? Vanuatun vai Vinkuintianko ? Täytyy sanoa, että sen jälkeen olen kyllä tarkkaan, siis vieläkin tarkempaan, miettinyt, mitä kenellekin kerron vai kerronko ollenkaan. Valitettavaa vain on, että välillä tuppaan tämän episodin unohtamaan, vaikkei siitä tuon pidempää aikaa olekaan, kun olen luonnostani melko rehellinen (ja läpinäkyvä) luonne. Ja sitten taas saan siipeeni, kun olen ollut juuri niin rehellinen kuin on toivottu.

"Melko" siksi, että tuskinpa meissä on yhtäkään, joka ei joskus olisi livauttanut valkoista tai mustaakin valhetta tiukassa paikassa. Tai jotain siltä väliltä. Valheen väri on liukuva tarpeesta riippuen.

Politiikassa tämä on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Sanotaan. Ei turhaan eräs pakinoitsija aikoinaan ehdottanut, että poliitikkoja kutsuttaisiinkin lyhyemmin ja ytimekkäämmin 'kelmeiksi'. Varsinkin, kun lisäksi koko politiikka -sanan taivuttaminen on aivan mahdotonta. "Tässä eräs maamme johtavista kelmeistä ottaa vastaan naapurimaan edustajan." Kuullostaa hyvältä, vai mitä ? 'Kelmeillä' on taipumus kertoa "muunneltua totuutta" tai kaunistella tosiasioita muuten vain. Tai sitten pitää mölyt mahassaan ja 'muistaa' ne sitten yhtä äkkiä, kun on toiselta taholta jo aukottomasti todistettu, että näin on näreet ja turha sitä yrittääkään kieltää.

Miksi ihmeessä ihmiset arvostavat rehellisyyttä niin paljon, mutta eivät kuitenkaan kestä kuulla paljasta totuutta ? En tarkoita, että pitäisi laukoa epäkohteliaisuuksia päin naamaa, mutta jos joku pyytää, että kertoisin rehellisesti, mitä mieltä jostain olen tai mitä ajattelen tai tunnen, niin yritän parhaani mukaan olla kohtelias, mutta rehellinen. Tai ainakin rehellinen. Vaikka ei se todellakaan helppoa ole. Enkä tällä nyt tarkoita, etten minä muka ikinä olisi valehdellut. Tietysti olen ja tulen aivan varmasti valehtelemaan jatkossakin. Muusta epärehellisyydestä nyt puhumattakaan, mutta olen rehellinen ja tunnustan sen. Tunteet ja tuntemukset ovat poikkeus. Niistä en tingi.

Vaikka toisaalta... Pitäisikö unohtaa koko rehellisyys ja ryhtyä tällaiseksi kotikutoiseksi kelmiksi. Sanon aina, mitä toinen haluaa kuulla ja olen hiljaa silloin, kun tiedän, ettei totuus toista miellytä. Mitenköhän siinäkin tädin kävisi ? Ei uskalla ajatellakaan, minne saakka pääsisin kipuamaan...

"Huijarin tärkein ominaisuus on näyttää rehellisyyden perikuvalta."