Asperiini polvien välissä

Olin harrastusseuran syystapahtumassa. Ihana auringonpaiste lämmitti selkääni. Täydellinen syyspäivä. Näitä lisää ja paljon, kiitos !

Porukkaa riitti tietysti, kun oli niin valtavan upea keli. Kaikki kynnelle kykenevät ja vähän muutkin olivat raahautuneet paikalle. Oli kaikenikäistä sakkia. Seurasin sitä menoa pari tuntia ja tajusin jälleen, kuinka äärettömän onnellisessa asemassa olen, kun olen jo keski-äkäinen.

Taaperoväkeä oli maa mustanaan. Niitä, jotka olivat vielä toukkavaiheessa vaunuissa. Niitä, jotka ottivat haparoivia askelia vanhemman sormesta kiinni pitäen. Niitä, jotka vaappuivat holtittomasti paikasta toiseen ja parkuivat kohta turvallaan hiekkakentällä. Niitä, jotka säntäilivät päättömästi ihmisten välistä ja olivat koko ajan eksyksissä vanhemmistaan. Huh, huh, huh, HUH !!

Taivaalle ISO kiitos, että lapseni ovat jo kaukana noista ajoista. En kestäisi sitä yhtään. Olen ennenkin maininnut, mutta sanon taas, että jos nyt Luonto heittäytyisi oikein perin vittumaiseksi ja saattaisi tädin jonkun ilkeän Räyhä Hengen toimesta raskaaksi, niin ottaisin sen kyllä suurena henkilökohtaisena loukkauksena Luonnon puolelta. Se olisi melkein pahinta, mitä voisin kuvitella minulle tapahtuvan enkä antaisi sitä ikinä anteeksi.

Tulin ihan hengästyneeksi, kun katsoin sitä ja mietin, minkälaista heidän elämänsä on. Unettomia öitä, jatkuvaa vaipparallia, elämää kellonaikoihin sidottuna, aamupuuroja, päiväunia, välipaloja, iltapisuja, parkumista, huutamista, kiljumista, itkupotkuraivareita. Ihan helvetillistä hulabaloota päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen... Ja sokerina pohjalla: emäntä taas raskaana ja pahoinvoinnin kourissa. Ei, helvetti, sentään. Ihan kamalia kauhukuvia. Niin, siis tällaiselle vanhalle naudalle.

Eihän sitä nuorena, hmm.. nuorempana, tuollaisia miettinyt. Lapset oli tehtävä, jos mieli niitä saada. Ne oli hoidettava, jos mieli pitää ne hengissä. Eipä siinä auttanut tunkea tulppia korviin ja kääntää kylkeä, kun pentu heittää laattaa sängyssä. Ruokaakin oli tehtävä, kun ei voinut 1-vuotiaalle ihan joka päivä ranskalaisia perunoitakaan syöttää. Punaviinin sai unohtaa yli vuodeksi kerrallaan, ettei penska tule känniin, kun sitä imetti yötäpäivää. Ei puhettakaan ex tempore leffa-, teatteri-, ravintola-, harrastus- tai mistä tahansa muusta illasta/päivästä. Kaikki oli niin pirun tarkkaan aikataulutettua nukkumisista ja syömisistä lähtien aina pesuihin ja pisuihin saakka. Ja vuosikausia.

On todellakin tarkoitettua, että lapset tehdään silloin, kun siihen on vielä intoa, puhtia ja energiaa. Luonto tietää, ettei yli 5-kymppinen nainen enää yksinkertaisesti jaksa, joten se tekee asian fyysisestikin mahdottomaksi. Tai siis tekisi, ellei lääketiede olisi tullut ystävällisesti sotkemaan sitäkin luonnollista tapahtumaa. Yhä vanhemmat ja vanhemmat naiset tulevat äideiksi, mikä on todellakin aivan järkyttävää. Onhan ihan luonnotonta, että 10-vuotiaalla lapsella on eläkkeelle jäävä äiti. Miehet nyt ovat kautta aikojen tehneet lapsia vielä silloinkin, kun ainoa liikkuva solu koko kropassa on enää se tarmokas siittiö. Ja mikäs siinä. Siitä jälkeläinen ja kuole pois. Ihan niin kuin niin monilla muillakin hyönteisillä. Mutta luulisi nyt naisilla olevan enemmän järkeä.

Nykyään on vain niin, että se muu elämä (työura, harrastukset, elämysten keruu) menee lapsenteon edelle ja sitten yhtä äkkiä vasta keski-iän kynnyksellä huomataan, että olisihan se kiva, jos omat geenit jäisivät elämään vielä silloinkin, kun mato jo maiskuttaa pehmytkudoksessa. Näitä tapauksia on valitettavan monta tädinkin tuttavapiirissä.

Ihan surettaa katsoa, kun 4-kymppiset tuoreet vanhemmat ovat aivan puhki esikoisensa kanssa. Ikä on tuonut tietoa ja tietohan tunnetusti lisää tuskaa, joten elämä sen pienen silmäterän kanssa on sekä fyysisesti raskasta että henkisesti tuskaisaa. Tilanteessa, jossa parikymppinen äiti toimii fiilispohjalta, keski-ikää lähestyvä etsii tietoa netistä, kirjoista, ystävättäriltä ja lääkäreiltä. Nuori äiti luottaa vaistoihinsa, kun iäkkäämpi tukahduttaa ne etsimällä vastauksia ja vahvistuksia jostain muualta, korkeammilta auktoriteeteilta. Ja silloin mennään vääjäämättä hanuri edellä puuhun. Tai yritetään mennä.

Juu. Ihanaa oli todeta, että tuo osa elämää on jo onnellisesti takanapäin. Eräs tuttu mies tokaisi nauraen tänään minulle, että ihmiset luulevat, että kun lapsi täyttää 1 vuotta, niin elämä jotenkin helpottuisi. Totuushan on, että lapsen ensimmäinen vuosi on sitä kaikkein helpointa aikaa vanhemmille huolimatta siitä, minkälaista tappelua se onkaan ollut nukkumisen tai syömisen kanssa. Sen jälkeenhän se rumba vasta alkaa, laantuakseen vähäksi aikaa tuossa 10 ikävuoden kieppeillä ennen kuin teini-iän kauhut aloittavat ihan oman helvettinsä.

Toivotan vilpittömästi onnea ja jaksamista kaikille pienten lasten vanhemmille ja sellaisiksi aikoville. Kyllä se siitä sitten helpottaa. Joskus 30 vuoden kuluttua.

Ai, niin. Mikä on naisen tehokkain ehkäisykeino ? Asperiini. Ei ennen eikä jälkeen, vaan polvien välissä.