Hermo melkein meni. Onneksi vain melkein, kun järki sanoi, etten voi asialle mitään, joten jätän asian taakseni ja katson eteenpäin. Ja itseni tuntien olin suorastaan yllättynyt, miten helposti tunne hyväksyi järjellisen selityksen. Energiaakin tuntui tulevan lisää sen sijaan, että se olisi vienyt sitä. Tunnen itseni suorastaan pirteäksi, mikä on todellakin yllätys. Oli kunnon adrenaliini -paukku nähtävästi.
Taistelin tuulimyllyjä vastaan. Eli väänsin kättä byrokratian kanssa. Ja senhän tietää, miten siinä käy. Kun joku on sanottu, päätetty ja kansiin kirjoitettu, niin se on sitten siinä. Viis siitä, vaikka minun, sinun ja Hentun Liisan maalaisjärjet sanovat, että *erseestähän tuo sääntö on.
No. Sainpahan taas pitkästä pitkästä aikaa terotella sanansäilääni. Siitä onkin jo hävyttömän kauan, kun viimeksi olen päässyt oikein suu vaahdossa osoittamaan, että "hei, paskapuhetta ja tiedät sen itsekin". Tietysti henkilö, joka sai ryöpyn niskaansa, on vain pienen pieni ratas helvetin isossa ja jäykkäliikkeisessä koneistossa, mutta niinhän se on: viestintuoja ammutaan. Tässä tapauksessa haulit sai persiiseensä se, joka vain kertoi, että sääntö on näin eikä hänellä ole valtuuksia antaa 'erivapauksia'.
Ymmärränhän minä, vähän liiankin hyvin, missä mennään ja että turhaa jupinaahan se oli, mutta silti nautin joka kerta, kun niittasin jonkun typerän perustelun omilla veitsenterävillä argumenteillani siihen viereiseen lautaseinään. Ja kun ei ollut mihinkään kiire, niin paukuttelin oikein kunnolla menemään. En jättänyt yhtäkään sivulausetta lepattamaan syystuuleen, vaan naulapyssy soi joka kerta armotta. Hitto, melkein sain !
Tuli ihan lämmin eikä nälkäkään enää vaivaa. Suu vain tuntuu kuivalta niiden tuhansien sanojen jälkeen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti