26.8.2009 Surun kohtaaminen

Viime yö meni rukoillessa. Nukuin pätkissä kevyttä koiranunta herätäkseni hetken kuluttua siihen, että puristan käsiäni ristiin.

Suru on voimakas tunne. Sen kohtaaminen ei ole helppoa ja meillä jokaisella on oma tapamme kohdata se.

Itse olen saanut oman osani surusta. Isoista suruista ja tiedän, mikä on minun tapani kohdata suru. Tiedän lisäksi kokemuksesta myös sen, miten eri tavoin reagoin omaan musertavaan suruuni tai toisen samanlaiseen.

Toisen suru on vaikeampi kohdata. Pystyn lohduttamaan ja tukemaan pahimman hetkellä romahtamatta, mutta itsekseni saatan surra toisen pahaa oloa enemmän kuin omaani. Viime yönä olen surrut toisen puolesta ja nytkin kyyneleet pyrkivät silmiini. Pystyn eläytymään toisten tunteisiin ja tekisin mitä vain, jotta voisin sitä surua vähentää tai ottaa sen kokonaan pois.

Oman suruni edessä olen tyyni. Epäilyttävän tyyni, ovat monet sanoneet, mutta se on vain tapani selviytyä. En sulkeudu vaan kerron avoimesti, mikä on ja missä mennään, mutten romahda ja pystyn siten tukemaan niitä, jotka surevat kanssani.

Puhuminen on siis minun tapani selviytyä. Ammattiauttajia en tarvitse, ystävät, tuttavat, sukulaiset ja jopa tuntemattomatkin riittävät. Onneksi verkostoni ovat laajat, ettei kenenkään yksin tarvitse saada sitä hyökyaaltoa niskaansa vaan voin 'jakaa kurjuutta' useamman kesken. Siksi en ymmärräkään näitä ammattiauttajia kuten esim. psykiatreja ja pappeja.

Tietysti se on heidän työtään kuunnella ja heidän täytyy asennoituakin siihen siten, mutta ihmisiähän hekin vain ovat ja varmasti kovat kohtalot liikuttavat heitäkin. Ainakin jossain määrin. En käsitä, miten he jaksavat sitä päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Itse jaksan olla ystävieni tukena, koska se ei ole jatkuvaa ja voin kerätä voimia 'väliajalla'.

Mutta vaikka kuinka haluaisin olla tukena, en voi apuani tyrkyttää. Voin kertoa, että olen käytettävissä, mutten voi tunkea surun keskelle, jos minua ei pyydetä. Olen kuitenkin hengessä mukana. Tukena.

Ja rukoilen.