Reikiä päässä

On päiviä ja on päiviä. Tosinaan ei ole mitään sanottavaa, ei yhtään omaa ajatusta päässä. Toisina päivinä niitä sitten on niin paljon, että pää tuntuu emmenthalilta ja puhuri vain vinkuu rei'issä. Siis kuten esimerkiksi tänään.

(Tässä kohtaa tuli keskeytys enkä keskeytyksen jälkeen saanut enää ajatuksen hännästä kiinni. Se oli solahtanut juustonreikään kuin hiiri. Eli päässäni on todellakin reikiä, joista ajatukset karkaavat sisään ja ulos ennen kuin saan ne dokumentoitua. Masentavaa.)

Minulla on paha tapa puhua liian nopeasti. Miettimättä tarpeeksi tarkkaan, mitä oikeasti haluan sanoa ja mitä sanoillani tarkoitan. Sitä tapahtuu nykyään myös kirjallisessa muodossa, mikä on melko yllättävää, koska sormeni eivät ihan vielä pysty toimimaan ajatuksen nopeudella. Eivät etenkään nyt, kun pitkät kynnet tekevät vähintään joka toiseen sanaan kirjoitusvirheen.

Sanon, mitä sylki suuhun tuo ja sitten saan tehdä hätäisiä paikkoja tai yrittää valaa rasvaa laineille ennen kuin ne ehtivät kasvaa hyökyaalloiksi. Ärsyttävää. Tämä on asia, jota en vain tunnu oppivan, vaikka olen tehnyt samaa virhettä jo vuosi kausia ja jatkuvalla syötöllä. Ai, että virheistä oppiin ? No, oppii kuka oppii, minä en.

Onneksi olen kuitenkin oppinut edes jotain, vaikken tuota yllä mainittua: osaan pyytää anteeksi. Ja parempi on osatakin, koska tarvetta anteeksipyynnöille tuntuu riittävän. Es.mes. tänään. Valitettavasti. Osaan myös toisen jutun: osaan antaa anteeksi. Vaikka ei sekään aina ihan helppoa olekaan.

Noin vuosi sitten minulta pyydettiin anteeksi. Aika kauniisti kaiken lisäksi, vaikka se olikin siteeraus. Onneksi ei kuitenkaan mikä tahansa siteeraus vaan siinä siteerattiin Buddhaa. Siitä huolimatta oli tosissaan vaikea antaa anteeksi. Enkä ole ihan varma, olenko edes antanut anteeksi. Ihan kokonaan ja vilpittömästä sydämestäni. Koska välillä, onneksi nykyään aina vain harvemmin, tuskin koskaan, sydämeni tuntuu olevan täynnä vihaa, jota tuskin pystyn hallitsemaan. Se tuntuu hirveältä. Toivon, että olen antanut anteeksi ja se viha on vain sitä, etten ole voinut unohtaa. Onneksi "ira furor brevis est" kuten muinaiset roomalaiset Asterixissa sanoivat eli "viha on lyhytaikainen hulluus" ja tunne menee nopeasti ohi. Ehkä jonain päivänä en sitä enää tunne ja olen antanut anteeksi. Kokonaan ja lopullisesti.

Ehkä jonain päivänä päässäni on niin iso reikä, että myös unohdan.