lauantai 31. lokakuuta 2009
Just joo
Nyt mä en vaan jaksa enää. Olen syönyt itseni soikeaksi, joten siinä voi olla jaksamattomuuteen pieni osuus, mutta oikeasti en nyt enää jaksa meitä naisia.
Ystävätär soitti. Hänellä oli miesystävä, jonka piti olla hänelle Se Oikea. Ja taas varmaan onkin. Tuostahan nokkelampi tajusikin juonen, mutta kerron silti.
Eli tapasi miehen, joka oli niin just eikä melkein. Olivat paljon yhdessä ja blaa blaa blaa. Se vanha tarina. Ystävätär oli jo suunnilleen häätunnelmissa kuukauden jälkeen, kunnes yhtä äkkiä tuli joku juttu. Mitään selityksiä miehen taholta ei tullut. Alkoi täydellinen hiljaisuus miehen puolelta. Ystävätär oli ihan romahduspisteessä ja mieli maassa ja kaikki miehet olivat samanlaisia paskoja ja plii plaa ploo. Ja aikaa kuluu useita viikkoja. Kunnes eilen.
Tapasivat sattumalta kaupungilla ja vaikka ystävätär oli kuinka pyhästi päättänyt olla kylmä ja kalsea, niin kuinkas sitten kävikään. No, en tiedä, kun puhelu piti lopettaa, koska se mies soitti juuri ovikelloa. Aaaaarrrrgggghhhhh.
En jaksa. Kuulin kyllä jo heti äänestä sen, missä taas mennään. En vain ehtinyt sanoa mitään eikä tosiaan saatu juttua loppuun. Nyt jos se homma kusee joku päivä, niin en oikeasti tiedä, mitä sanoa. Tarttee varmaan leikata kieli pois tai sitoa se kiinni korvaan, etten vain menisi sanomaan suoria sanoja siitä, että pitääkö helvatassa mennä siihen samaan ansaan aina uudestaan ja uudestaan. Eipä sillä.
En ole itse yhtään sen parempi, joten tässä nyt pata kattilaa soimaa ja leveä perse molemmilla. Paitsi ettei ystävättärellä ole. No, kuitenkin. Itse en ole ollut yhtään sen fiksumpi omissa suhteissani, muttei sitä tosiaan silloin tajunnut. Nyt, kun on niihinkin tullut vähän etäisyyttä, niin näkee harvinaisen selvästi, että pölvästihän sitä on ollut. Puhelinpylväs, jonka juurille on kustu. Ja toisen läheisen ihmisen tilanteen näkee tietysti vielä selvemmin, mutta vain paljon nopeammin.
Onko se nyt uskottava tosiaan, että me naiset olemme jotenkin viallisella muotilla valmistettuja ? Missä hitossa meidän itsetunto ja -kunnioitus oikein on, kun tuntuu, että kaikki vain roikumme epäkuranteissa suhteissa ? Annamme miesten vedättää ja kusettaa ja huijata ja narrata aina uudestaan ja uudestaa kerta toisensa jälkeen. Olen ihan hengästynyt ajattelemaan koko asiaa.
Onko toisen ihmisen läheisyyden kaipuu todella niin mieletön, että saadakseen sitä läheisyyttä, on valmis sulkemaan silmänsä selviltä tosiasioilta ? Vain löytääkseen kumppanin. Ja suunnilleen kenet tahansa. Edes hetkeksi. Fiksut, koulutetut ja upeat naiset ja aina vain yhtä tumpeloita ihmissuhdekiemuroissaan. Eipä ole ihme, että miehet lankeavat kiusaukseen ja käyttävät hyväkseen naisia, jotka ovat nääntymäisillään yksinäisyyteensä ja vielä näyttävät sen.
Pahinta tietysti on, että me naiset kuvittelemme olevamme fiksuja ja hallitsevamme tilanteen. Se ei vain ole niin. Kyllä se on miehet, ketkä pyörittävät tätäkin rulettia. Mikään ei ole säälittävämpi ja haavoittuvampi kuin epätoivoinen nainen, ellei sitten epätoivoinen mies, mutta henk. koht. en ole vielä törmännyt kuin edellämainittuihin.
En kyllä jaksa enää. Luovutan.
Ystävätär soitti. Hänellä oli miesystävä, jonka piti olla hänelle Se Oikea. Ja taas varmaan onkin. Tuostahan nokkelampi tajusikin juonen, mutta kerron silti.
Eli tapasi miehen, joka oli niin just eikä melkein. Olivat paljon yhdessä ja blaa blaa blaa. Se vanha tarina. Ystävätär oli jo suunnilleen häätunnelmissa kuukauden jälkeen, kunnes yhtä äkkiä tuli joku juttu. Mitään selityksiä miehen taholta ei tullut. Alkoi täydellinen hiljaisuus miehen puolelta. Ystävätär oli ihan romahduspisteessä ja mieli maassa ja kaikki miehet olivat samanlaisia paskoja ja plii plaa ploo. Ja aikaa kuluu useita viikkoja. Kunnes eilen.
Tapasivat sattumalta kaupungilla ja vaikka ystävätär oli kuinka pyhästi päättänyt olla kylmä ja kalsea, niin kuinkas sitten kävikään. No, en tiedä, kun puhelu piti lopettaa, koska se mies soitti juuri ovikelloa. Aaaaarrrrgggghhhhh.
En jaksa. Kuulin kyllä jo heti äänestä sen, missä taas mennään. En vain ehtinyt sanoa mitään eikä tosiaan saatu juttua loppuun. Nyt jos se homma kusee joku päivä, niin en oikeasti tiedä, mitä sanoa. Tarttee varmaan leikata kieli pois tai sitoa se kiinni korvaan, etten vain menisi sanomaan suoria sanoja siitä, että pitääkö helvatassa mennä siihen samaan ansaan aina uudestaan ja uudestaan. Eipä sillä.
En ole itse yhtään sen parempi, joten tässä nyt pata kattilaa soimaa ja leveä perse molemmilla. Paitsi ettei ystävättärellä ole. No, kuitenkin. Itse en ole ollut yhtään sen fiksumpi omissa suhteissani, muttei sitä tosiaan silloin tajunnut. Nyt, kun on niihinkin tullut vähän etäisyyttä, niin näkee harvinaisen selvästi, että pölvästihän sitä on ollut. Puhelinpylväs, jonka juurille on kustu. Ja toisen läheisen ihmisen tilanteen näkee tietysti vielä selvemmin, mutta vain paljon nopeammin.
Onko se nyt uskottava tosiaan, että me naiset olemme jotenkin viallisella muotilla valmistettuja ? Missä hitossa meidän itsetunto ja -kunnioitus oikein on, kun tuntuu, että kaikki vain roikumme epäkuranteissa suhteissa ? Annamme miesten vedättää ja kusettaa ja huijata ja narrata aina uudestaan ja uudestaa kerta toisensa jälkeen. Olen ihan hengästynyt ajattelemaan koko asiaa.
Onko toisen ihmisen läheisyyden kaipuu todella niin mieletön, että saadakseen sitä läheisyyttä, on valmis sulkemaan silmänsä selviltä tosiasioilta ? Vain löytääkseen kumppanin. Ja suunnilleen kenet tahansa. Edes hetkeksi. Fiksut, koulutetut ja upeat naiset ja aina vain yhtä tumpeloita ihmissuhdekiemuroissaan. Eipä ole ihme, että miehet lankeavat kiusaukseen ja käyttävät hyväkseen naisia, jotka ovat nääntymäisillään yksinäisyyteensä ja vielä näyttävät sen.
Pahinta tietysti on, että me naiset kuvittelemme olevamme fiksuja ja hallitsevamme tilanteen. Se ei vain ole niin. Kyllä se on miehet, ketkä pyörittävät tätäkin rulettia. Mikään ei ole säälittävämpi ja haavoittuvampi kuin epätoivoinen nainen, ellei sitten epätoivoinen mies, mutta henk. koht. en ole vielä törmännyt kuin edellämainittuihin.
En kyllä jaksa enää. Luovutan.
Justiinan joulusiivous
Nyt se on tehty. Melkein ainakin. Parempi ajoissa kuin ei ollenkaan, koska niinkin saattaa käydä, että se jää tädiltä kokonaan väliin. On, nääs, jäänyt.
No, nyt on kuitenkin iso osa sitä savottaa takana. Keittiö oli aika paha rasti. Kaapit, kaapinovet, kaakelit, hella, jääkaappi, mikro jne. jne. Mikro oli pahin. Kai se on uskottava, ettei sen kanssa pelkkä joulusiivous riitä, vaan pitää vähän useammin rättiä näyttää sillekin vehkeelle.
Ovenkarmit, ovet, ovi-ikkunat. Kämmenten nahka on jo ihan kuiva, kun koko ajan on märkä rätti kädessä. Perusteellinen imurointi ja lattioiden pesu. Was noch ? Lisäksi kaikkea pientä säätöä sinne ja tänne.
Mikä tässä oli se liikkeellepaneva voima ? Se tietysti, mikä kaiken muunkin saa liikkeelle: aurinko. Se pirulainen paistoi niin kirkkaasti ja nyt jo niin matalasta kulmasta sisään, että jokainen läiskä ja roiske oikein hyppäsi verkkokalvolle kirvelemään. Lisävauhtia siivoamiseen antoi pyhäpäivä.
Sunnuntait ja pyhäpäivät ovat jotenkin tympeitä. Vain joulupäivä tekee poikkeuksen, mutta kaikkina muina päivinä on jotenkin levoton olo. Ei oikein tiedä tekisikö vaiko eikö. Silloin, kun tympeilyä on ilmassa jo muutenkin, voi tympäistä vähän lisää ja vaikkapa siivota. Juuri niin kävi tänään. Ja huomatkaa, mikä kellonaika.
Sain draivin päälle heti aamusta ja siksi olen jo tässä. Onhan hommaa vielä jäljellä, mutta nyt koen ansainneeni pienen teehetken kaiken huiskimisen lomassa. Onneksi siivoaminen on imurointia lukuunottamatta kohtuullisen hiljaista puuhaa ja voin samalla kuunnella musiikkia ja antaa näin hinkuttamiselle rytmin. Homma luistaa paljon sujuvammin taustamusiikin tahdissa. Lisäksi oikeilla välineillä on vissi merkitys.
Tädillä oli kaverina mies. Varsinainen voimapesä, josta oli suurta apua. Mr Muscle. Mmmmm. Häntä parempaa apuria siivoukseen ei olekaan. Kaikki sujuu helposti ja leikiten eikä taatusti ole sellaista tahraa, joka pystyisi tätä heeboa vastustamaan. Suosittelen kaikille lämpimästi.
Ei maar. Täytyy jatkaa taas.
No, nyt on kuitenkin iso osa sitä savottaa takana. Keittiö oli aika paha rasti. Kaapit, kaapinovet, kaakelit, hella, jääkaappi, mikro jne. jne. Mikro oli pahin. Kai se on uskottava, ettei sen kanssa pelkkä joulusiivous riitä, vaan pitää vähän useammin rättiä näyttää sillekin vehkeelle.
Ovenkarmit, ovet, ovi-ikkunat. Kämmenten nahka on jo ihan kuiva, kun koko ajan on märkä rätti kädessä. Perusteellinen imurointi ja lattioiden pesu. Was noch ? Lisäksi kaikkea pientä säätöä sinne ja tänne.
Mikä tässä oli se liikkeellepaneva voima ? Se tietysti, mikä kaiken muunkin saa liikkeelle: aurinko. Se pirulainen paistoi niin kirkkaasti ja nyt jo niin matalasta kulmasta sisään, että jokainen läiskä ja roiske oikein hyppäsi verkkokalvolle kirvelemään. Lisävauhtia siivoamiseen antoi pyhäpäivä.
Sunnuntait ja pyhäpäivät ovat jotenkin tympeitä. Vain joulupäivä tekee poikkeuksen, mutta kaikkina muina päivinä on jotenkin levoton olo. Ei oikein tiedä tekisikö vaiko eikö. Silloin, kun tympeilyä on ilmassa jo muutenkin, voi tympäistä vähän lisää ja vaikkapa siivota. Juuri niin kävi tänään. Ja huomatkaa, mikä kellonaika.
Sain draivin päälle heti aamusta ja siksi olen jo tässä. Onhan hommaa vielä jäljellä, mutta nyt koen ansainneeni pienen teehetken kaiken huiskimisen lomassa. Onneksi siivoaminen on imurointia lukuunottamatta kohtuullisen hiljaista puuhaa ja voin samalla kuunnella musiikkia ja antaa näin hinkuttamiselle rytmin. Homma luistaa paljon sujuvammin taustamusiikin tahdissa. Lisäksi oikeilla välineillä on vissi merkitys.
Tädillä oli kaverina mies. Varsinainen voimapesä, josta oli suurta apua. Mr Muscle. Mmmmm. Häntä parempaa apuria siivoukseen ei olekaan. Kaikki sujuu helposti ja leikiten eikä taatusti ole sellaista tahraa, joka pystyisi tätä heeboa vastustamaan. Suosittelen kaikille lämpimästi.
Ei maar. Täytyy jatkaa taas.
31.10.2009 Justiinan jupinat
Tein emähölmöyden. Luin omia tekstejäni melkein-vuosipäivän kunniaksi. Ihan näinä päivinä tulee näet vuosi täyteen, kun aloitin blogin. E.T.:n.
Aloittaminen oli jotenkin hankalaa. Mistä hitosta sitä nyt aloittaisi tuosta vaan ?! No, se oli silloin. Nyt ei olisi mitään ongelmaa aloittaa blogia per päivä. Itseasiassa se kiehtoisi ajatuksena. Vielä yksi blogi. Tosin, mistäpä sitä kehittäisi kirjoitettavaa vielä siihenkin, kun välillä tuntuu täälläkin olevan ajatukset hakusessa. Ja sanat.
Jos osaisi kirjoittaa puhdasta fiktiota. Silloin voisi kirjoittaa vaikka mitä ihmeellisempiä tarinoita päivät pääksytysteen. Niin, jos, mutta kun ei, niin ei. Kaikki kirjoitukseni liipovat tavalla tai toisella totuutta, omaa elämääni. Juu, kyllä se ei ollut Justiinan oma perse tuossa eilisessä kuvassa, jos joku sitä kuvitteli. Mutta onhan siinä sen verran totuutta siteeksi, että Justiinalla ON kuitenkin perse-kin.
Mutta siis tästä kirjoittamisesta vielä. Vaikka se alku olikin hankalaa silloin vuosi sitten, niin tarve kirjoittaa oli nähtävästi aikamoinen, koska kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin n. 130 tekstiä, joista osa oli toooooosi pitkiä. Kirjoittamisen tarve on edelleen olemassa, mutta tekstien sävy ja sisältö on muuttunut.
Kun luin niitä viime vuoden postauksiani, niin myötähäpeä oli kyllä melkoinen. Osaa teksteistä ei voinut lukea kuin silmiä peittävän käden sormien välistä. "Tää on just tällasille luaville ihmisille luanteenomaista, ettei me oikeen pystytä silleen katsomaan omia juttuja." Just. Mutta kyllä ne tekstit ihan Justiinaa olivat. 24 karaatin... tätiä.
Sitten on ne privaattipuolen jupinat. Nämä täällä ovat kaunisteltu versio niistä jorinoista. En tajua, kuinka joku kestää niitä juttuja, pitää niitä huvittavina, siis viihdyttävinä, ja jopa vastaa niihin. Olen nähtävästi löytänyt jonkun yhtä löyhäpäisen kirjeenvaihtokaverin kuin mitä itse olen. Ei, ei. Kyllä hän on jotain ihan muuta. Suorastaan liian fiksu ja nokkela meikäläiselle. Tunnen välillä suorastaan alemmuutta hänen tekstiensä edessä. Siispä minun täytyy taistella toisin asein.
Mutta vielä. Mitä iloa näistä teksteistä on kenellekään ? Meikäläinen purkautuu eetteriin juuri kuin lehmän henkäys ja se tietty vähentää painetta lehmän sisällä, mutta muuta iloa ei siitä purkautumisesta kenellekään ole. Olen kirjoittanut yhteensä jo yli 1111 tekstiä lähes vuoden aikana. Ketä kiinnostaa ? No, ei ketään. Ei edes minua itseäni. Tämä on sellaista typerää monologia, jossa ei ole tietoakaan mistään loogisesta jatkumosta. Kunhan vain heittelen tekstiä menemään. Ja mitä enemmän on sisälläni, sitä vähemmän pystyn kirjoittamaan. Käsittämätöntä. Ja ihan helvetin tylsää. Näillä näkymin tylsistytän itseni kuoliaaksi. Ja aika nopeasti sittenkin.
Lueskellessani niitä vanhoja tekstejä tuli mieleen, että sieltähän voin ammentaa uutta raikasta nestettä tähän seisovan veden lampeen. Mutta tarkemmin kun miettii, niin sehän olisi se säälittävyyden huipentuma: siteerata, vittu, itseään. Joo, tappakaa mut välittömästi, mutta mieluummin heti.
Eikä tässäkään postauksessa ole sitä pointtia pointterista puhumattakaan. Alan pikkuhiljaa kyllästyä jo itseenikin. Sanokaa nyt, helvetissä jo, että TURPA KIINNI, ÄMMÄ !!
okei
Aloittaminen oli jotenkin hankalaa. Mistä hitosta sitä nyt aloittaisi tuosta vaan ?! No, se oli silloin. Nyt ei olisi mitään ongelmaa aloittaa blogia per päivä. Itseasiassa se kiehtoisi ajatuksena. Vielä yksi blogi. Tosin, mistäpä sitä kehittäisi kirjoitettavaa vielä siihenkin, kun välillä tuntuu täälläkin olevan ajatukset hakusessa. Ja sanat.
Jos osaisi kirjoittaa puhdasta fiktiota. Silloin voisi kirjoittaa vaikka mitä ihmeellisempiä tarinoita päivät pääksytysteen. Niin, jos, mutta kun ei, niin ei. Kaikki kirjoitukseni liipovat tavalla tai toisella totuutta, omaa elämääni. Juu, kyllä se ei ollut Justiinan oma perse tuossa eilisessä kuvassa, jos joku sitä kuvitteli. Mutta onhan siinä sen verran totuutta siteeksi, että Justiinalla ON kuitenkin perse-kin.
Mutta siis tästä kirjoittamisesta vielä. Vaikka se alku olikin hankalaa silloin vuosi sitten, niin tarve kirjoittaa oli nähtävästi aikamoinen, koska kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin n. 130 tekstiä, joista osa oli toooooosi pitkiä. Kirjoittamisen tarve on edelleen olemassa, mutta tekstien sävy ja sisältö on muuttunut.
Kun luin niitä viime vuoden postauksiani, niin myötähäpeä oli kyllä melkoinen. Osaa teksteistä ei voinut lukea kuin silmiä peittävän käden sormien välistä. "Tää on just tällasille luaville ihmisille luanteenomaista, ettei me oikeen pystytä silleen katsomaan omia juttuja." Just. Mutta kyllä ne tekstit ihan Justiinaa olivat. 24 karaatin... tätiä.
Sitten on ne privaattipuolen jupinat. Nämä täällä ovat kaunisteltu versio niistä jorinoista. En tajua, kuinka joku kestää niitä juttuja, pitää niitä huvittavina, siis viihdyttävinä, ja jopa vastaa niihin. Olen nähtävästi löytänyt jonkun yhtä löyhäpäisen kirjeenvaihtokaverin kuin mitä itse olen. Ei, ei. Kyllä hän on jotain ihan muuta. Suorastaan liian fiksu ja nokkela meikäläiselle. Tunnen välillä suorastaan alemmuutta hänen tekstiensä edessä. Siispä minun täytyy taistella toisin asein.
Mutta vielä. Mitä iloa näistä teksteistä on kenellekään ? Meikäläinen purkautuu eetteriin juuri kuin lehmän henkäys ja se tietty vähentää painetta lehmän sisällä, mutta muuta iloa ei siitä purkautumisesta kenellekään ole. Olen kirjoittanut yhteensä jo yli 1111 tekstiä lähes vuoden aikana. Ketä kiinnostaa ? No, ei ketään. Ei edes minua itseäni. Tämä on sellaista typerää monologia, jossa ei ole tietoakaan mistään loogisesta jatkumosta. Kunhan vain heittelen tekstiä menemään. Ja mitä enemmän on sisälläni, sitä vähemmän pystyn kirjoittamaan. Käsittämätöntä. Ja ihan helvetin tylsää. Näillä näkymin tylsistytän itseni kuoliaaksi. Ja aika nopeasti sittenkin.
Lueskellessani niitä vanhoja tekstejä tuli mieleen, että sieltähän voin ammentaa uutta raikasta nestettä tähän seisovan veden lampeen. Mutta tarkemmin kun miettii, niin sehän olisi se säälittävyyden huipentuma: siteerata, vittu, itseään. Joo, tappakaa mut välittömästi, mutta mieluummin heti.
Eikä tässäkään postauksessa ole sitä pointtia pointterista puhumattakaan. Alan pikkuhiljaa kyllästyä jo itseenikin. Sanokaa nyt, helvetissä jo, että TURPA KIINNI, ÄMMÄ !!
okei
perjantai 30. lokakuuta 2009
Uuuuuhh...
Men's English:
***************
"I'm hungry" = I'm hungry.
"I'm sleepy" = I'm sleepy.
"I'm tired" = I'm tired.
"Do you want to go to a movie?" = I'd eventually like to have sex with you.
"Can I take you out to dinner?" = I'd eventually like to have sex with you.
"Can I call you sometime?" = I'd eventually like to have sex with you.
"May I have this dance?" = I'd eventually like to have sex with you.
"Nice dress!" = Nice cleavage!
"You look tense, let me give you a massage." = I want to fondle you.
"What's wrong?" = I don't see why your making such a big deal about this.
"What's wrong?" = What meaningless self-inflicted psychological trauma are you going through now?
"What's wrong?" = I guess sex tonight is out of the question.
"I'm bored." = Do you want to have sex?
"I love you." = Let's have sex now.
"I love you, too." = Okay, I said it... we'd better have sex now!
"Yes, I like the way you cut your hair." = I liked it better before.
"Yes, I like the way you cut your hair." = $50 and it doesn't look that much different!
"Let's talk." = I am trying to impress you by showing you that I am a deep person and maybe then you'd like to have sex with me.
"Will you marry me?" = I want to make it illegal for you to have sex with other guys.
(while shopping) "I like that one better." = Pick any freakin' dress and let's go home!
"I don't think that blouse and that skirt go well together." = I am gay.
***************
"I'm hungry" = I'm hungry.
"I'm sleepy" = I'm sleepy.
"I'm tired" = I'm tired.
"Do you want to go to a movie?" = I'd eventually like to have sex with you.
"Can I take you out to dinner?" = I'd eventually like to have sex with you.
"Can I call you sometime?" = I'd eventually like to have sex with you.
"May I have this dance?" = I'd eventually like to have sex with you.
"Nice dress!" = Nice cleavage!
"You look tense, let me give you a massage." = I want to fondle you.
"What's wrong?" = I don't see why your making such a big deal about this.
"What's wrong?" = What meaningless self-inflicted psychological trauma are you going through now?
"What's wrong?" = I guess sex tonight is out of the question.
"I'm bored." = Do you want to have sex?
"I love you." = Let's have sex now.
"I love you, too." = Okay, I said it... we'd better have sex now!
"Yes, I like the way you cut your hair." = I liked it better before.
"Yes, I like the way you cut your hair." = $50 and it doesn't look that much different!
"Let's talk." = I am trying to impress you by showing you that I am a deep person and maybe then you'd like to have sex with me.
"Will you marry me?" = I want to make it illegal for you to have sex with other guys.
(while shopping) "I like that one better." = Pick any freakin' dress and let's go home!
"I don't think that blouse and that skirt go well together." = I am gay.
30.10.2009 Unessa useasti
Kyllä, ihan joka yö jopa. Mutta harvoin painajaisissa. Paitsi viime yönä. Viime yön horrori oli jotain ihan omaa luokkaansa painajaisten maailmassa. Siihen liittyi mm.:
Juna. Matka eteläisessä kotimaassamme kaupungista toiseen, tosin vaihtopysäkki, jota ei olisi tarvittu, oli ihan toisella puolella maata. Exä. Exän uusi nainen ja sen koti, joita kumpaakaan en luonnollisestikaan ole nähnyt. Exän kaksoisolento ja muita kavereita pelaamassa jalkapalloa helteisessä ja aurinkoisessa kesäsäässä ilman paitoja ja ruskettuneina ja hikisinä. Polkupyöriä. Lapsia, pieniä poikia. Ihastus, joka oli nukkua junassa ohi vaihtopysäkkinsä, mutta jota en uskaltanut herättää. Kadonnut kännykkä. Kadonnut lompakko. Nilkkoja myöten kuraiset jalat ts. erittäin likaiset valkoiset tossut täynnä rapaa.
Lisäksi monia muita outoja elementtejä. Eipä siis ihme, että heräsin melko tuskaisena ja kuumissani kaiken tuon sopan jälkeen. Lisäksi uni tietenkin oli sitä luokkaa, joka jatkuu aina, kun painaa silmät uudelleen kiinni.
Ainahan se on niin, että tuollainen painajainen ei päästä uhriaan irti, vaan pitää kiinni kynsin, hampain. Toista on, kun unessa on hienoinen toive päästä rietastelemaan herkkukomistuksen kanssa ja harjoittelemaan lisääntymistä. Silloin uni taatusti menee tilttiin ratkaisevalla hetkellä eikä puhettakaan, että se jatkuisi, vaikka kuinka puristaisit silmiä kiinni.
Tasan eivät mene unenlahjat.
Juna. Matka eteläisessä kotimaassamme kaupungista toiseen, tosin vaihtopysäkki, jota ei olisi tarvittu, oli ihan toisella puolella maata. Exä. Exän uusi nainen ja sen koti, joita kumpaakaan en luonnollisestikaan ole nähnyt. Exän kaksoisolento ja muita kavereita pelaamassa jalkapalloa helteisessä ja aurinkoisessa kesäsäässä ilman paitoja ja ruskettuneina ja hikisinä. Polkupyöriä. Lapsia, pieniä poikia. Ihastus, joka oli nukkua junassa ohi vaihtopysäkkinsä, mutta jota en uskaltanut herättää. Kadonnut kännykkä. Kadonnut lompakko. Nilkkoja myöten kuraiset jalat ts. erittäin likaiset valkoiset tossut täynnä rapaa.
Lisäksi monia muita outoja elementtejä. Eipä siis ihme, että heräsin melko tuskaisena ja kuumissani kaiken tuon sopan jälkeen. Lisäksi uni tietenkin oli sitä luokkaa, joka jatkuu aina, kun painaa silmät uudelleen kiinni.
Ainahan se on niin, että tuollainen painajainen ei päästä uhriaan irti, vaan pitää kiinni kynsin, hampain. Toista on, kun unessa on hienoinen toive päästä rietastelemaan herkkukomistuksen kanssa ja harjoittelemaan lisääntymistä. Silloin uni taatusti menee tilttiin ratkaisevalla hetkellä eikä puhettakaan, että se jatkuisi, vaikka kuinka puristaisit silmiä kiinni.
Tasan eivät mene unenlahjat.
torstai 29. lokakuuta 2009
Nysset
Tai sitten linkkarit. Tai linjurit. Linset. Dösät ja bussit. Kaikki käy. LÄMPIMINÄ. Taas on, parkkule vieköön, se aika vuodesta, että on syytä ottaa mustat miehet kehiin.
Eli kuten vanha tsadilainen sanonta kuuluu, "Musta mies bussikuskina, musta makkara lautasella." On siis aika saada lämmintä Keski-Afrikan ilmastoa jäävitunkylmiin aamubusseihin. Nyt siis vain kaikki Bingobangot ja Abdullahit puikkoihin ja hönkimään lämmintä ilmaa meidän pakastinperseisten valkonaamojen niskaan. Johan siinä... sielukin jäätyy, kun hengitys (ja pierut) huuruaa aamulla työmatkalla ! Armahtakaan nyt, halvatussa, meitä !
Joo. Anteeksi ja kiitos, jälleen kerran.
Eli kuten vanha tsadilainen sanonta kuuluu, "Musta mies bussikuskina, musta makkara lautasella." On siis aika saada lämmintä Keski-Afrikan ilmastoa jäävitunkylmiin aamubusseihin. Nyt siis vain kaikki Bingobangot ja Abdullahit puikkoihin ja hönkimään lämmintä ilmaa meidän pakastinperseisten valkonaamojen niskaan. Johan siinä... sielukin jäätyy, kun hengitys (ja pierut) huuruaa aamulla työmatkalla ! Armahtakaan nyt, halvatussa, meitä !
Joo. Anteeksi ja kiitos, jälleen kerran.
Napista
Eli napatanssia tai paremminkin vatsatanssia. Tai ihan oikeasti itämaista tanssia. Ihanaa.
Olen harrastanut sitä jo x vuotta. En kehtaa tunnustakaan, kuinka monta vuotta, sillä edelleenkin jyystän alkeistunteja. Valitettavasti siinä lajissa kehitys on niin himpskatin hidasta, että tulokset näkyvät todennäköisesti vasta sitten, kun olen jo eläkkeellä. No, vähän ehkä liioiteltua, mutta eipä paljoa.
Tuolla Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa tanssiminen aloitetaan samaan aikaan, kun opetellaan kävelemään, joten meikäläisellä ei ole kovin paljon toiveita tulla miksikään kovin ihmeelliseksi tanssijaksi, mutta iloa se tuottaa roppa kaupalla. Lisäksi se on erittäin hyvä liikuntamuoto selkävaivaisille, joiksi itsekin lukeudun. Nyt tosin selkä ei ole vaivannut moneen vuoteen (*kop-kop-kop*), koska olen säännöllisesti käynyt tanssitunneilla. Ensimmäisen harrastusvuoden jälkeisellä kesätauolla tai itseasiassa sen jälkeen oli selkäni todella surkeassa kunnossa, mutta nyt ovat lihakseni tuolla keskikehossa sen verran vahvistuneet, että kesätaukokaan ei saa enää selkääni kipeäksi. Ihanaa. Siis terveydenhoitoa parhaimmillaan. Olen jopa houkutellut mukaani muitakin kipeästä selästä kärsiviä naisia ja hekin ovat olleet erittäin tyytyväisiä esittelemään liikuntamuotoon.
Sen lisäksi, että kropastani on löytynyt lihaksia, tai jotain niiden muinaisjäänteitä, mitä oudoimmista paikoista, ovat myös hermoratani nykyään paljon paremmassa luistossa. Ensinnäkin tunneilla on ihan uskomattoman hyvä meininkin. Kaikilla on hauskaa, koska osaamme nauraa itsellemme. Ja välillä myös toisillemme. Eikä opettajankaan osuutta iloiseen mielialaan sovi väheksyä.
Hän on Uskomaton Persoona. Voisinpa sanoa, että hän on Kaikkien Tanssien Erikoisasiantuntija. Eikä siinä, että hän on todella huippuammattilainen tanssiliikunnan saralla, sen lisäksi hän tietää kaiken mahdollisen tanssista, mitä tietää voi. Hän on kävelevä, korjaan, tanssiva tietopankki. Jo pelkästään hänen vuokseen voisi käydä tunneilla, vaikka kyllä se tanssiminenkin on niin ihanaa.
Suosittelen kyllä lämpimästi lajia kaikille. Niin tosiaan, kaikille. Opettajamme jaksaa aina muistuttaa niitä hieman pienemmillä kupeilla varustettuja naisia, kun he valittavat, ettei rintavärinöitä voi tehdä ilman rintoja, siitä, että maailman parhaimmat itämaisen tanssin opettajat ovat usein miehiä. Joten siitä vain rohkeasti värisyttelemään rintoja ja lantioita.
Mallia voi katsoa tästä.
Olen harrastanut sitä jo x vuotta. En kehtaa tunnustakaan, kuinka monta vuotta, sillä edelleenkin jyystän alkeistunteja. Valitettavasti siinä lajissa kehitys on niin himpskatin hidasta, että tulokset näkyvät todennäköisesti vasta sitten, kun olen jo eläkkeellä. No, vähän ehkä liioiteltua, mutta eipä paljoa.
Tuolla Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa tanssiminen aloitetaan samaan aikaan, kun opetellaan kävelemään, joten meikäläisellä ei ole kovin paljon toiveita tulla miksikään kovin ihmeelliseksi tanssijaksi, mutta iloa se tuottaa roppa kaupalla. Lisäksi se on erittäin hyvä liikuntamuoto selkävaivaisille, joiksi itsekin lukeudun. Nyt tosin selkä ei ole vaivannut moneen vuoteen (*kop-kop-kop*), koska olen säännöllisesti käynyt tanssitunneilla. Ensimmäisen harrastusvuoden jälkeisellä kesätauolla tai itseasiassa sen jälkeen oli selkäni todella surkeassa kunnossa, mutta nyt ovat lihakseni tuolla keskikehossa sen verran vahvistuneet, että kesätaukokaan ei saa enää selkääni kipeäksi. Ihanaa. Siis terveydenhoitoa parhaimmillaan. Olen jopa houkutellut mukaani muitakin kipeästä selästä kärsiviä naisia ja hekin ovat olleet erittäin tyytyväisiä esittelemään liikuntamuotoon.
Sen lisäksi, että kropastani on löytynyt lihaksia, tai jotain niiden muinaisjäänteitä, mitä oudoimmista paikoista, ovat myös hermoratani nykyään paljon paremmassa luistossa. Ensinnäkin tunneilla on ihan uskomattoman hyvä meininkin. Kaikilla on hauskaa, koska osaamme nauraa itsellemme. Ja välillä myös toisillemme. Eikä opettajankaan osuutta iloiseen mielialaan sovi väheksyä.
Hän on Uskomaton Persoona. Voisinpa sanoa, että hän on Kaikkien Tanssien Erikoisasiantuntija. Eikä siinä, että hän on todella huippuammattilainen tanssiliikunnan saralla, sen lisäksi hän tietää kaiken mahdollisen tanssista, mitä tietää voi. Hän on kävelevä, korjaan, tanssiva tietopankki. Jo pelkästään hänen vuokseen voisi käydä tunneilla, vaikka kyllä se tanssiminenkin on niin ihanaa.
Suosittelen kyllä lämpimästi lajia kaikille. Niin tosiaan, kaikille. Opettajamme jaksaa aina muistuttaa niitä hieman pienemmillä kupeilla varustettuja naisia, kun he valittavat, ettei rintavärinöitä voi tehdä ilman rintoja, siitä, että maailman parhaimmat itämaisen tanssin opettajat ovat usein miehiä. Joten siitä vain rohkeasti värisyttelemään rintoja ja lantioita.
Mallia voi katsoa tästä.
29.10.2009 Napista-asiaa
Näin kansainvälisellä nappi-viikolla... no, ei. Ei ole mikään nappi-viikko, mutta oliSvoinut olla, sillä niin paljon ovat napit olleet nyt tapetilla.
Avonaiset napit. Itsestään aukenevat napit. Irtoilevat napit. Hävinneet napit. Nöpöttävät napit. Napittomuus.
Puserossa avonainen nappi voi aiheuttaa hämmennystä. Onko se auki tarkoituksella vai onko se auennut vahingossa ? Tädillä on näitä molempia, riippuen tilanteesta. Sellainen avonainen nappi, josta ei ihan selkeästi näy mitään, mutta josta saattaisi nähdä, jos saisi paidan omistajan kääntymään tai kumartumaan tai muuten muuttamaan asentoa, on varmasti se kiusaavin ja samalla seksikkäin. Siis NAISELLA. Miehellä yksikin avoin nappi liikaa saattaa olla se juttu, joka latistaa tunnelman, joten pitäkäähän, herrat, huolta napeistanne. Ja naistennekin napeista.
Nöpöttävät napit, juu nou, saattavat olla todella kiusallinen ongelma. Se vie lähes poikkeuksetta vastapelurin, miespuolisen sellaisen, huomion ihan toisaalle. Katse lasittuu kaukaisuuteen tai pahimmassa tapauksessa jähmettyy tuijottamaan kiellettyä katselualuetta. Yritä siinä nyt sitten hakea katsekontaktia, jotta voisit mulkoilulla viestittää tyypille, että "Asiaan, pahvi !" Sinkkuelämässä esiteltiin sellaisia muovi'nappeja'. Olisiko olemassa kenties jotain vastaavia anti-sellaisia ? Joskus voisi olla tarvetta.
Irronneet napit ovat rasittavia. Ne pitäisi päästä ompelemaan takaisin kiinni heti tai sitten se jää tekemättä kokonaan. Se on nähty. Irtonaisia nappeja pyörii siellä ja täällä eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat irronneet. Pitäisi pitää sellainen nappi-savotta -päivä ja kerätä kaikki irtonapit ja selvittää, mistä ne ovat irronneet ja saman tien TEHDÄ NIILLE JOTAIN. Nytkin on tädin pöksyissä kohta, mistä on irronnut nappi. Onneksi se on melko merkityksetön kohta, toinen takataskun nappi on irti, eikä se kiinnitä kenenkään huomiota. Ja housutkin pysyvät jalassa puuttuvasta napista huolimatta.
Itsestään aukeilevat napit. Mikä ettei. Sopii tädille. Mainiosti.
Avonaiset napit. Itsestään aukenevat napit. Irtoilevat napit. Hävinneet napit. Nöpöttävät napit. Napittomuus.
Puserossa avonainen nappi voi aiheuttaa hämmennystä. Onko se auki tarkoituksella vai onko se auennut vahingossa ? Tädillä on näitä molempia, riippuen tilanteesta. Sellainen avonainen nappi, josta ei ihan selkeästi näy mitään, mutta josta saattaisi nähdä, jos saisi paidan omistajan kääntymään tai kumartumaan tai muuten muuttamaan asentoa, on varmasti se kiusaavin ja samalla seksikkäin. Siis NAISELLA. Miehellä yksikin avoin nappi liikaa saattaa olla se juttu, joka latistaa tunnelman, joten pitäkäähän, herrat, huolta napeistanne. Ja naistennekin napeista.
Nöpöttävät napit, juu nou, saattavat olla todella kiusallinen ongelma. Se vie lähes poikkeuksetta vastapelurin, miespuolisen sellaisen, huomion ihan toisaalle. Katse lasittuu kaukaisuuteen tai pahimmassa tapauksessa jähmettyy tuijottamaan kiellettyä katselualuetta. Yritä siinä nyt sitten hakea katsekontaktia, jotta voisit mulkoilulla viestittää tyypille, että "Asiaan, pahvi !" Sinkkuelämässä esiteltiin sellaisia muovi'nappeja'. Olisiko olemassa kenties jotain vastaavia anti-sellaisia ? Joskus voisi olla tarvetta.
Irronneet napit ovat rasittavia. Ne pitäisi päästä ompelemaan takaisin kiinni heti tai sitten se jää tekemättä kokonaan. Se on nähty. Irtonaisia nappeja pyörii siellä ja täällä eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat irronneet. Pitäisi pitää sellainen nappi-savotta -päivä ja kerätä kaikki irtonapit ja selvittää, mistä ne ovat irronneet ja saman tien TEHDÄ NIILLE JOTAIN. Nytkin on tädin pöksyissä kohta, mistä on irronnut nappi. Onneksi se on melko merkityksetön kohta, toinen takataskun nappi on irti, eikä se kiinnitä kenenkään huomiota. Ja housutkin pysyvät jalassa puuttuvasta napista huolimatta.
Itsestään aukeilevat napit. Mikä ettei. Sopii tädille. Mainiosti.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Pingo !
Sosekeitto oli täydellinen menestys ! Öhöm.
Porkkanoita enemmän kuin kukkakaalia. Molempia suostuin hauduttamaan voinokareessa. Äh, ketä tässä huijaan: voiKIMPALEESSA. Timjamia rennolla vispaavalla ranneliikkeellä. Suolaa sirottamalla. Päälle kiehuvaa kasvislientä. Ja... ai, niin: valkopippuria.
Ällistyin, perhana, itsekin, että onnistuin keittiössä muussakin kuin.
Porkkanoita enemmän kuin kukkakaalia. Molempia suostuin hauduttamaan voinokareessa. Äh, ketä tässä huijaan: voiKIMPALEESSA. Timjamia rennolla vispaavalla ranneliikkeellä. Suolaa sirottamalla. Päälle kiehuvaa kasvislientä. Ja... ai, niin: valkopippuria.
Ällistyin, perhana, itsekin, että onnistuin keittiössä muussakin kuin.
Pälätystä puhelimessa
Olen puhelimen suurkuluttaja ja siksi luulenkin, että aivoissani on kohta joku epämääräinen möykky siitä kaikesta säteilystä, jota kännykkäni suoltaa korvaani joka päivä. Ja se ei ole vähäinen määrä se !
Puoli tuntia on minimi. Siinä ajassa saan juuri ja juuri tervehdittyä. Tunnissa ehtii jo ihan kivasti referoimaan edellisen illan tapahtumat. Siis vain, jos ilta on päättynyt viimeistään Kymmenen Uutisten jälkeen, muuten menee kauemmin. Perjantai- ja lauantai-iltojen läpikäymiseen menee luonnollisestikin ainakin tupla-aika eli pari tuntia. Noin normisti. Jos on jotain kriisinpoikasta ilmassa tai muuta draamaa, niin pitää varata vielä pikkasen extraa. Neljä tuntia yhteenmenoon saman ihmisen kanssa puhelimessa taitaa olla ennätykseni. Niin, no, yhteenmenoon, vaikka kyllä siinä kerran puhelu katkesi, kun akku loppui ja piti rynnätä langan päähän. Juu, olen ihan virtuoosi puhelimessapuhumisessa.
Kaikki eivät ole samanlaisia, ymmärrän sen ja sen mukaan eletään, mutta on se vain niin, että oikein kunnollista mehevää juoruilusessiota parhaan ystävättären kanssa puhelimessa ei kyllä voita (lähes) mikään !
Siis soitellaan ! Ja laulellaan.
Puoli tuntia on minimi. Siinä ajassa saan juuri ja juuri tervehdittyä. Tunnissa ehtii jo ihan kivasti referoimaan edellisen illan tapahtumat. Siis vain, jos ilta on päättynyt viimeistään Kymmenen Uutisten jälkeen, muuten menee kauemmin. Perjantai- ja lauantai-iltojen läpikäymiseen menee luonnollisestikin ainakin tupla-aika eli pari tuntia. Noin normisti. Jos on jotain kriisinpoikasta ilmassa tai muuta draamaa, niin pitää varata vielä pikkasen extraa. Neljä tuntia yhteenmenoon saman ihmisen kanssa puhelimessa taitaa olla ennätykseni. Niin, no, yhteenmenoon, vaikka kyllä siinä kerran puhelu katkesi, kun akku loppui ja piti rynnätä langan päähän. Juu, olen ihan virtuoosi puhelimessapuhumisessa.
Kaikki eivät ole samanlaisia, ymmärrän sen ja sen mukaan eletään, mutta on se vain niin, että oikein kunnollista mehevää juoruilusessiota parhaan ystävättären kanssa puhelimessa ei kyllä voita (lähes) mikään !
Siis soitellaan ! Ja laulellaan.
Perunaa ja porkkanaa pataan
Tai oikeammin kattilaan, jota pata ihan turhaan soimaa.
Ajattelin tehdä sosekeittoa. Kädetön kokki ajattelee: *Hmmm. Siis otetaan porkkanat ja perunat. Kuoritaan ne. Keitetään, soseutetaan ja heitetään mausteet kehiin.*
Ja mitä sanoo keittoihin erikoistunut reseptikirja ohjeella Porkkanakeitto:
"Kuori ja paloittele porkkanat ja hauduta niitä kattilassa voissa yhdessä silputun sipulin kanssa. Lisää suola ja timjami.
Peitä kattila kannella ja jatka hauduttamista vielä kymmenisen minuuttia miedolla lämmöllä.
Lisää kiehuva lihaliemi ja riisi ja anna ainesten kiehua puoli tuntia.
Muhenna porkkanat tehosauvalla tai hiukan jäähtyneinä tehosekoittimessa.
Kaada sose takaisin kattilaan ja kuumenna kiehumapisteeseen. Mausta pippurilla ja muskotilla.
Tarjoa se vitun keitto kuumana pienten yrttisämpylöiden kera."
Siis, MITÄ ??!? Ei voi olla noin hankalaa !!?!
Teen oman hiihdon. Ja sitähän syödään. Tai itketään ja syödään.
Ai, NIIN. "Tehosauva" !?! Siis, tarkoitetaanko sillä kenties dildoa ? (Kirja on niinkin tuore laitos kuin vuodelta 1993. OLIKO silloin dildoja ? ...oli muuten. *öhöm*)
Ajattelin tehdä sosekeittoa. Kädetön kokki ajattelee: *Hmmm. Siis otetaan porkkanat ja perunat. Kuoritaan ne. Keitetään, soseutetaan ja heitetään mausteet kehiin.*
Ja mitä sanoo keittoihin erikoistunut reseptikirja ohjeella Porkkanakeitto:
"Kuori ja paloittele porkkanat ja hauduta niitä kattilassa voissa yhdessä silputun sipulin kanssa. Lisää suola ja timjami.
Peitä kattila kannella ja jatka hauduttamista vielä kymmenisen minuuttia miedolla lämmöllä.
Lisää kiehuva lihaliemi ja riisi ja anna ainesten kiehua puoli tuntia.
Muhenna porkkanat tehosauvalla tai hiukan jäähtyneinä tehosekoittimessa.
Kaada sose takaisin kattilaan ja kuumenna kiehumapisteeseen. Mausta pippurilla ja muskotilla.
Tarjoa se vitun keitto kuumana pienten yrttisämpylöiden kera."
Siis, MITÄ ??!? Ei voi olla noin hankalaa !!?!
Teen oman hiihdon. Ja sitähän syödään. Tai itketään ja syödään.
Ai, NIIN. "Tehosauva" !?! Siis, tarkoitetaanko sillä kenties dildoa ? (Kirja on niinkin tuore laitos kuin vuodelta 1993. OLIKO silloin dildoja ? ...oli muuten. *öhöm*)
28.10.2009 Parannuksen paikka
Taas on se hetki vuodesta, kun uudet kalenterit tulevat jakoon. Minäkin sain haluamani kolme erilaista eli pienen seinäkalenterin koko vuoden näkymällä, pitkulaisen pöytäkalenterin ja taskukalenterin.
Ensimmäisestä lasken päiviä. Toisesta näkyy, missä huitelen, jos minua ei näy huoneessani ja kolmas menee kotikäyttöön. Öhöm. No, mitäs tarjoavat ! Kai sen nyt otan, kun kerran saan. Hittoako se kenellekään kuuluu, mihin sitä loppupeleissä käytän ! *hiljaa, omatunto !*
Tuollainen uutuuttaan tuoksuva kalenteri, joka on ihan tyhjä ja silkoisen siloinen ilman rispaantuneita reunoja, on jotenkin neitseellinen ja suorastaan käskee tekemään parannuksen alkavana uutena vuotena. Sitä täyttääkin paljon siistimmin ja säntillisemmin. Ainakin aluksi. Sitten kun siitä on se uutuudenviehätys ja tuoksu haipunut menneisyyteen, niin sitten sitä alkaa kuin huomaamattaan täyttää huolettomammin ja sutaisten, kunnes loppuvuoden merkinnät ovat sitä luokkaa, ettei niistä välttämättä aina itsekään saa selvää.
Vaikuttaa vähän samalta ihmissuhteiden kanssa.
Alkuun ollaan ihastuneita ja varovaisia sanoissaan ja teoissaan, mutta kun aikaa kuluu, niin ote herpaantuu ja käytös ja suhtautuminen toista kohtaan sen myötä. Surullista, koska harvapa meistä suhteen arkipäiväistyttyä tekee mitään aloittaakseen puhtaalta pohjalta. Eikä se olisi edes kovin helppoa, koska historian taakka on kuitenkin aina mukana siellä repun uumenissa. Ellei joku elämän kriisi herätä arvioimaan tilannetta uudestaan.
Silloin yleensä ihmisten silmät avautuvat huomaamaan todellisen tilanteen. Sen, mihin on ehkä huomaamatta ajauduttu ja josta on tullut sitä harmaata perusarkea. Perusarkea, joka ei ehkä ole mitään suurta kärsimystä ja draamaa, mutta joka toisaalta ei enää anna myöskään hykerryttäviä hetkiä ja voimakkaita tunteita. Ollaan tultu hetkeen, tienristeykseen, jossa pitää tehdä päätöksiä. Ehkä rankkoja ja mullistaviakin. Tai sitten vain päätöksiä, jotka muuttavat suhteen suuntaa niin, että molemmat näkevät tunnelin päässä valoa eikä vain pimeyttä.
Helpompaa olisi, kuinka ollakaan, ennaltaehkäisy. Suhdetta pitäisi hoitaa kuten terveyttä. Hampaita, hiuksia. Mahdotonta on estää ajan hampaan kuluttavaa vaikutusta, mutta sitä voi hidastaa ennaltaehkäisyllä. Hammaslääkärisi kutsuu sinut säännöllisesti tarkastukseen. Pitäisikö esim. perheneuvolan kutsua pariskuntia suhteen vuositarkistukseen ja/tai -huoltoon ? Olisiko siitä mitään apua ? En tiedä.
Mutta miten on uusissa suhteissa ? Miten voisi säilyttää sen kipinän ja jännitteen ja intohimon, mielenkiinnon, joka saa ihmiset kiinnittymään toisiinsa ja haluamaan yhteyttä ? Taitaisin olla maailman onnekkain ihminen, jos tuohon osaisin vastata.
Ensimmäisestä lasken päiviä. Toisesta näkyy, missä huitelen, jos minua ei näy huoneessani ja kolmas menee kotikäyttöön. Öhöm. No, mitäs tarjoavat ! Kai sen nyt otan, kun kerran saan. Hittoako se kenellekään kuuluu, mihin sitä loppupeleissä käytän ! *hiljaa, omatunto !*
Tuollainen uutuuttaan tuoksuva kalenteri, joka on ihan tyhjä ja silkoisen siloinen ilman rispaantuneita reunoja, on jotenkin neitseellinen ja suorastaan käskee tekemään parannuksen alkavana uutena vuotena. Sitä täyttääkin paljon siistimmin ja säntillisemmin. Ainakin aluksi. Sitten kun siitä on se uutuudenviehätys ja tuoksu haipunut menneisyyteen, niin sitten sitä alkaa kuin huomaamattaan täyttää huolettomammin ja sutaisten, kunnes loppuvuoden merkinnät ovat sitä luokkaa, ettei niistä välttämättä aina itsekään saa selvää.
Vaikuttaa vähän samalta ihmissuhteiden kanssa.
Alkuun ollaan ihastuneita ja varovaisia sanoissaan ja teoissaan, mutta kun aikaa kuluu, niin ote herpaantuu ja käytös ja suhtautuminen toista kohtaan sen myötä. Surullista, koska harvapa meistä suhteen arkipäiväistyttyä tekee mitään aloittaakseen puhtaalta pohjalta. Eikä se olisi edes kovin helppoa, koska historian taakka on kuitenkin aina mukana siellä repun uumenissa. Ellei joku elämän kriisi herätä arvioimaan tilannetta uudestaan.
Silloin yleensä ihmisten silmät avautuvat huomaamaan todellisen tilanteen. Sen, mihin on ehkä huomaamatta ajauduttu ja josta on tullut sitä harmaata perusarkea. Perusarkea, joka ei ehkä ole mitään suurta kärsimystä ja draamaa, mutta joka toisaalta ei enää anna myöskään hykerryttäviä hetkiä ja voimakkaita tunteita. Ollaan tultu hetkeen, tienristeykseen, jossa pitää tehdä päätöksiä. Ehkä rankkoja ja mullistaviakin. Tai sitten vain päätöksiä, jotka muuttavat suhteen suuntaa niin, että molemmat näkevät tunnelin päässä valoa eikä vain pimeyttä.
Helpompaa olisi, kuinka ollakaan, ennaltaehkäisy. Suhdetta pitäisi hoitaa kuten terveyttä. Hampaita, hiuksia. Mahdotonta on estää ajan hampaan kuluttavaa vaikutusta, mutta sitä voi hidastaa ennaltaehkäisyllä. Hammaslääkärisi kutsuu sinut säännöllisesti tarkastukseen. Pitäisikö esim. perheneuvolan kutsua pariskuntia suhteen vuositarkistukseen ja/tai -huoltoon ? Olisiko siitä mitään apua ? En tiedä.
Mutta miten on uusissa suhteissa ? Miten voisi säilyttää sen kipinän ja jännitteen ja intohimon, mielenkiinnon, joka saa ihmiset kiinnittymään toisiinsa ja haluamaan yhteyttä ? Taitaisin olla maailman onnekkain ihminen, jos tuohon osaisin vastata.
tiistai 27. lokakuuta 2009
Mustasukkaisuuden mörkö menneisyydestä
Luin tänään uutta blogia. Ei uutta juuri aloitettua, vaan minulle uutta tuttavuutta. Siinä nainen, selkeästi minua nuorempi, kertoo elämästään naisena, vaimona ja äitinä. Aiheet käsittelevät arkea, parisuhdetta ja lapsia, luonnollisestikin, mutta myös melko laajasti mustasukkaisuutta.
Kun luin hänen postauksiaan, oli kuin olisin lukenut omia tarinoitani. Ei niin, että hänen elämänsä ja sen tapahtumat olisivat olleet samankaltaisia omieni kanssa, vaan että hänen tunteensa ja ajattelutapansa olivat tietyiltä osin erittäin omieni kaltaisia. Etenkin ne, jotka käsittelivät mustasukkaisuutta.
Se oli ahdistavaa luettavaa. Pystyin samastumaan aivan täysin hänen epäilyksiinsä ja tuskaansa. Tiesin aivan tarkkaan, mistä hän puhui. Olinhan käynyt ne kaikki samat läpi elämässäni. Muutamaankin kertaan eikä niitä voi unohtaa. Niistä voi päästä yli, ajan kanssa, mutta unohtaa niitä ei pysty. Ikinä.
Jossain vaiheessa elämääni kuvittelin kasvaneeni eroon niistä tunteista. Kasvaneeni järkeväksi aikuiseksi, joka omistaa sen verran itsetuntoa, ettei tarvitse enää olla mustasukkainen toisesta aikuisesta ihmisestä, vaan voi elää tasavertaisessa ja rehellisessä suhteessa luottaen kumppaniin ja hänen sanoihinsa. Olin väärässä. Joku käärme vain luikerteli siihenkin paratiisiin. Epäilyksen käärme.
Tälläkin kirjoittajalla on ollut epäilyksiä eikä aivan syyttä. Samoin kuin minullakin oli. Se oli hirveää. Se oli niin kuluttavaa ja niin kaiken peittävää, ettei lopulta enää jaksanut eikä pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Se vei elämästä kaiken ilon.
Minä olin epäilyksissäni oikeassa, toivottavasti hän ei ole. Sain todisteen siitä, että rakkaus ei todellakaan aina voita.
Kun luin hänen postauksiaan, oli kuin olisin lukenut omia tarinoitani. Ei niin, että hänen elämänsä ja sen tapahtumat olisivat olleet samankaltaisia omieni kanssa, vaan että hänen tunteensa ja ajattelutapansa olivat tietyiltä osin erittäin omieni kaltaisia. Etenkin ne, jotka käsittelivät mustasukkaisuutta.
Se oli ahdistavaa luettavaa. Pystyin samastumaan aivan täysin hänen epäilyksiinsä ja tuskaansa. Tiesin aivan tarkkaan, mistä hän puhui. Olinhan käynyt ne kaikki samat läpi elämässäni. Muutamaankin kertaan eikä niitä voi unohtaa. Niistä voi päästä yli, ajan kanssa, mutta unohtaa niitä ei pysty. Ikinä.
Jossain vaiheessa elämääni kuvittelin kasvaneeni eroon niistä tunteista. Kasvaneeni järkeväksi aikuiseksi, joka omistaa sen verran itsetuntoa, ettei tarvitse enää olla mustasukkainen toisesta aikuisesta ihmisestä, vaan voi elää tasavertaisessa ja rehellisessä suhteessa luottaen kumppaniin ja hänen sanoihinsa. Olin väärässä. Joku käärme vain luikerteli siihenkin paratiisiin. Epäilyksen käärme.
Tälläkin kirjoittajalla on ollut epäilyksiä eikä aivan syyttä. Samoin kuin minullakin oli. Se oli hirveää. Se oli niin kuluttavaa ja niin kaiken peittävää, ettei lopulta enää jaksanut eikä pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Se vei elämästä kaiken ilon.
Minä olin epäilyksissäni oikeassa, toivottavasti hän ei ole. Sain todisteen siitä, että rakkaus ei todellakaan aina voita.
Muuta miehistä ?
"Vittu tässä mitään sähkömiestä tarvita...."
"Eikö oo hienot sukellusvehkeet, ja halvat!"
"Ja nyt iskä ampuu vähän raketteja..."
"Pitäs joskus korjata tuo sirkkelinteräsuojus... "
"Kyllä me voidaan mennä meille, vaimo on iltavuorossa!"
"Kato rantakäärme..."
"Kysytään noilta neekereiltä tietä Harlemiin..."
"Rakastan, rakastan Pirjo... eiku Jaana?"
"Periaatteessa näin lähellä ammusvarastoja ei saisi tupakoida."
"Tutustutaan näihin turvaohjeisiin sitten myöhemmin..."
"Luontaislääkeiden haittavaikutuksia liioitellaan jatkuvasti."
"Oottekste bodarit oikeesti kaikki homoja?"
"Teollisuusvartija... et päässy poliisiks vai?"
"Eikö oo hienot sukellusvehkeet, ja halvat!"
"Ja nyt iskä ampuu vähän raketteja..."
"Pitäs joskus korjata tuo sirkkelinteräsuojus... "
"Kyllä me voidaan mennä meille, vaimo on iltavuorossa!"
"Kato rantakäärme..."
"Kysytään noilta neekereiltä tietä Harlemiin..."
"Rakastan, rakastan Pirjo... eiku Jaana?"
"Periaatteessa näin lähellä ammusvarastoja ei saisi tupakoida."
"Tutustutaan näihin turvaohjeisiin sitten myöhemmin..."
"Luontaislääkeiden haittavaikutuksia liioitellaan jatkuvasti."
"Oottekste bodarit oikeesti kaikki homoja?"
"Teollisuusvartija... et päässy poliisiks vai?"
27.10.2009 "Mieleni minun..."
Tuli sellainen olo tässä harmahkossa aamussa, että pitäisi päästä jonnekin lämpimään leikkimään vähän vesileikkejä. Miksiköhän ?maanantai 26. lokakuuta 2009
Kerro, kerro kuvastin
Jonkun pitäisi keksiä taikapeili tai kristallipallo, jolta voisi kysyä neuvoa.
On asioita, jotka askarruttavat ja mietityttävät, mutta joihin en tiedä vastausta. Luulen, että ne ovat sellaisia asioita, joihin kukaan ei tiedä vastausta. Ja siksi sitä kristallipalloa nyt tarvitsisin. Eikä ole ensimmäinen kerta sitä tarvetta.
Kuinkakohan monet itkut olisin välttänyt elämässäni, jos olisi ollut joku joka olisi sanonut minulle, että tuo ei ole järkevää ? Ja sanonut sen vielä sellaisella painolla, että olisin sen jopa ymmärtänyt. Ja uskonut.
En pelkää, että itkuja olisi tiedossa, mutta mutkia ehkä kumminkin. Niistäkin olisi kyllä mukava saada varoitus etukäteen. Pitäisi olla liikennemerkki, joka kertoo, että nyt on parasta hidastaa tai ajat ulos kaarteessa. Minulla on näet taipumus ajaa ylinopeutta.
Koska sellaista varoitusmerkkiä ei ole olemassa, niin yritän etsiä tietoa. Ennusmerkkejä vanhoista kirjoista. Mutta kun nekään eivät päde samalla tavalla samojen asioiden kanssa. Aina on olemassa sellaiset muuttujat kuin ihmiset, jolloin tulevan ennustaminen on hankalaa, ellei peräti mahdotonta.
Mietin liikaa taas. Parempi antaa virran viedä. Se löytää kuitenkin 'oikeimman' uoman.
On asioita, jotka askarruttavat ja mietityttävät, mutta joihin en tiedä vastausta. Luulen, että ne ovat sellaisia asioita, joihin kukaan ei tiedä vastausta. Ja siksi sitä kristallipalloa nyt tarvitsisin. Eikä ole ensimmäinen kerta sitä tarvetta.
Kuinkakohan monet itkut olisin välttänyt elämässäni, jos olisi ollut joku joka olisi sanonut minulle, että tuo ei ole järkevää ? Ja sanonut sen vielä sellaisella painolla, että olisin sen jopa ymmärtänyt. Ja uskonut.
En pelkää, että itkuja olisi tiedossa, mutta mutkia ehkä kumminkin. Niistäkin olisi kyllä mukava saada varoitus etukäteen. Pitäisi olla liikennemerkki, joka kertoo, että nyt on parasta hidastaa tai ajat ulos kaarteessa. Minulla on näet taipumus ajaa ylinopeutta.
Koska sellaista varoitusmerkkiä ei ole olemassa, niin yritän etsiä tietoa. Ennusmerkkejä vanhoista kirjoista. Mutta kun nekään eivät päde samalla tavalla samojen asioiden kanssa. Aina on olemassa sellaiset muuttujat kuin ihmiset, jolloin tulevan ennustaminen on hankalaa, ellei peräti mahdotonta.
Mietin liikaa taas. Parempi antaa virran viedä. Se löytää kuitenkin 'oikeimman' uoman.
Kilahduksia kessusta
Tämä uusi tupakkalaki, joka kieltää kessuttelun lähes kaikkialla muualla paitsi keskellä tunturia 100 kilometrin päässä asutuksesta, joksi myös tunturisopuleiden kolot lasketaan, sopii minulle paremmin kuin hyvin. Suorastaan mainiosti. Anteeksi vain, te kaikki sauhuttelijat, mutta niin se on. Ällöän sitä tapaa enemmän kuin mitään muuta nyt keksin.
Voin pahoin haistaessani tupakansavun ja siksi mulkoilenkin suupielet mielenosoituksellisesti alaspäin käännettyinä esim. bussipysäkillä röökaavia ihmisiä. Tänään niitä oli vielä raivostuttavat kolme kappaletta samalla pysäkillä. Eivätkä he tietenkään seisseet vierekkäin sauhuttelemassa, vaan niin tasaisin välimatkoin erossa toisistaan, ettei pysäkillä voinut olla, vaan piti seistä jossain 50 metrin päässä pysäkistä väijymässä bussin tuloa, ettei se vain ajaisi ohi. Olin kieltämättä kiukkuisella tuulella.
Kerran tutustuin ihmiseen, no siis mieheen, joka onnistui salaamaan erittäin kauan sen, että oli tupakkamies. Siksipä järkytys olikin suuri, kun ensimmäistä kertaa suudellessa tajusin asioiden laidan. Se oli todellinen antikliimaksi, josta oli vaikea päästä yli. Suudelma oli hyvä, mutta se maistui pahalle.
Ihanaa on nykyään herätä aamulla ravinteli-illan jälkeen eikä hiukset ja vaatteet haise tupakalle. Lisäksi aamuinen päänsärky on enää puhtaasti itseaiheutettua ja voin kontrolloida sitä. Tai sitten en, mutta se on sitten jo oma häpeäni.
Kyllähän tupakoitsijat on tungettu tänä päivänä melko ahtaalle sekä työpaikalla että muuallakin kotia lukuunottamatta, mutta luulen, että ainakin muutama on lopettanut polttamisen pelkästään siksi, että sitä alkaa olla niin pirun hankala toteuttaa. Työpaikoillakaan ei ole enää tupakkahuoneita, vaan ulos saavat mennä värjöttelemään sätkiensä kanssa. Oikein hyvä. Paitsi, että aikaa kuluu entistä enemmän tupakkataukoihin, kun matkat tulee mukaan.
Mietitäänpä, jos tupakoitsija polttaa 8 tunnin työpäivän aikana 8 tupakkaa. Se on kaiketi ihan perussetti. Ei ainakaan liikaa, luulisin. Jos jokaiseen tupakkaan menee keskimäärin 10 minuuttia matkoineen kaikkineen plus niiden lisäksi vielä lakisääteiset 15 minuutin kahvitauot aamu- ja iltapäivällä, niin tupakoitsijalla on työpäivän aikana 'omaa aikaa' 1 h 50 minuuttia. Ja lisäksi vielä lounastauko n. 30 minuuttia. Yhteensä 2 tuntia 20 minuuttia. Melkein 1/3 työpäivästä menee siis ihan johonkin muuhun kuin työntekoon, kun tupakoimattomalla on sitä 'omaa aikaa' vain tunti eli 1/8 työpäivästä. Vissi ero. Kahdeksalla tupakalla. Entäs jos onkin oikein innokas nikotinisti ja polttaakin työpäivän aikana 12 tupakkaa ? Niinpä.
No, se ei ole minulta pois tai minulle lisää, jos joku haluaa keuhkonsa tervata ja syövyttää. Ihan vapaasti vain, kunhan ei tee sitä minun hajuaistini ulottuvilla.
Voin pahoin haistaessani tupakansavun ja siksi mulkoilenkin suupielet mielenosoituksellisesti alaspäin käännettyinä esim. bussipysäkillä röökaavia ihmisiä. Tänään niitä oli vielä raivostuttavat kolme kappaletta samalla pysäkillä. Eivätkä he tietenkään seisseet vierekkäin sauhuttelemassa, vaan niin tasaisin välimatkoin erossa toisistaan, ettei pysäkillä voinut olla, vaan piti seistä jossain 50 metrin päässä pysäkistä väijymässä bussin tuloa, ettei se vain ajaisi ohi. Olin kieltämättä kiukkuisella tuulella.
Kerran tutustuin ihmiseen, no siis mieheen, joka onnistui salaamaan erittäin kauan sen, että oli tupakkamies. Siksipä järkytys olikin suuri, kun ensimmäistä kertaa suudellessa tajusin asioiden laidan. Se oli todellinen antikliimaksi, josta oli vaikea päästä yli. Suudelma oli hyvä, mutta se maistui pahalle.
Ihanaa on nykyään herätä aamulla ravinteli-illan jälkeen eikä hiukset ja vaatteet haise tupakalle. Lisäksi aamuinen päänsärky on enää puhtaasti itseaiheutettua ja voin kontrolloida sitä. Tai sitten en, mutta se on sitten jo oma häpeäni.
Kyllähän tupakoitsijat on tungettu tänä päivänä melko ahtaalle sekä työpaikalla että muuallakin kotia lukuunottamatta, mutta luulen, että ainakin muutama on lopettanut polttamisen pelkästään siksi, että sitä alkaa olla niin pirun hankala toteuttaa. Työpaikoillakaan ei ole enää tupakkahuoneita, vaan ulos saavat mennä värjöttelemään sätkiensä kanssa. Oikein hyvä. Paitsi, että aikaa kuluu entistä enemmän tupakkataukoihin, kun matkat tulee mukaan.
Mietitäänpä, jos tupakoitsija polttaa 8 tunnin työpäivän aikana 8 tupakkaa. Se on kaiketi ihan perussetti. Ei ainakaan liikaa, luulisin. Jos jokaiseen tupakkaan menee keskimäärin 10 minuuttia matkoineen kaikkineen plus niiden lisäksi vielä lakisääteiset 15 minuutin kahvitauot aamu- ja iltapäivällä, niin tupakoitsijalla on työpäivän aikana 'omaa aikaa' 1 h 50 minuuttia. Ja lisäksi vielä lounastauko n. 30 minuuttia. Yhteensä 2 tuntia 20 minuuttia. Melkein 1/3 työpäivästä menee siis ihan johonkin muuhun kuin työntekoon, kun tupakoimattomalla on sitä 'omaa aikaa' vain tunti eli 1/8 työpäivästä. Vissi ero. Kahdeksalla tupakalla. Entäs jos onkin oikein innokas nikotinisti ja polttaakin työpäivän aikana 12 tupakkaa ? Niinpä.
No, se ei ole minulta pois tai minulle lisää, jos joku haluaa keuhkonsa tervata ja syövyttää. Ihan vapaasti vain, kunhan ei tee sitä minun hajuaistini ulottuvilla.
26.10.2009 Kopelointia ja kähmintää
Ja nyt tuo tarkoittaa juuri sitä itseään eli tissien käpälöintiä !
Halpaan menitte. Tarkoitan siis mammografiaa ja siihen liittyvää rintojen ultraäänitutkimusta. Käväisin näet kopastavana. Eikä se nyt niin hirveää ole, mitä naiset aina mainostavat. Ne ovat vain niitä samoja naisten sotajuttuja kuin synnytyskertomuksetkin.
Se litistys- ja kuvausvaihe on ihan lastenleikkiä. Ei edes kunnolla puristanut ja oli hetkessä ohi, mutta se ultratutkimus. Ei, hitto vieköön ! Puoli tuntia se lääkäri jyysti sillä perunanuijan tapaisella anturilla ja SE SATTUI. Tai oli ainakin äärimmäisen epämiellyttävää. Varsinkin, kun rintakudos vain muljahteli sen anturin alta. Hrrrrrr.
Tulihan siinä tietty nyt tutkittua sopukat vähän tarkemmin kuin perinteisellä käsikopelo -menetelmällä jonkun itseoppineen gynekologin toimesta ja siksi se kai olikin niin inhaa. Miehille pitäisi olla kyllä joku vastaava säännöllinen rasite. Voisin keksiä useitakin tästä ihan lonkalta, mutta jääköön tällä kertaa.
Nyt saan kuitenkin huoahtaa helpotuksesta noin vuodeksi, puoleksitoista. Ainakin rintasyövän osalta.
Niin. Ja selvisi sekin mielenkiintoinen seikka, että tädin meijerit ovat todellakin kirjaimellisesti meijerit, koska rasvakudoksen suhteellinen määrä rauhaskudokseen verrattuna on pieni. Eli tädin tissit ovat lähes pelkkää rauhasta, joka ei inahdakaan, vaikka kuinka yrittäisin laihduttaa. Ilmankos edellisen 20 kg:n laihdutussession aikana kuppikoko pieneni vain sen max yhden, oikeastaan vain puolikkaan. Joten en, perhana, laihduta enää grammaakaan !
Tämä hyvän päätöksen jälkeen palkitsin itseni, ja terveet tisuni, juustohampurilaisella. Molemmille omansa.
Halpaan menitte. Tarkoitan siis mammografiaa ja siihen liittyvää rintojen ultraäänitutkimusta. Käväisin näet kopastavana. Eikä se nyt niin hirveää ole, mitä naiset aina mainostavat. Ne ovat vain niitä samoja naisten sotajuttuja kuin synnytyskertomuksetkin.
Se litistys- ja kuvausvaihe on ihan lastenleikkiä. Ei edes kunnolla puristanut ja oli hetkessä ohi, mutta se ultratutkimus. Ei, hitto vieköön ! Puoli tuntia se lääkäri jyysti sillä perunanuijan tapaisella anturilla ja SE SATTUI. Tai oli ainakin äärimmäisen epämiellyttävää. Varsinkin, kun rintakudos vain muljahteli sen anturin alta. Hrrrrrr.
Tulihan siinä tietty nyt tutkittua sopukat vähän tarkemmin kuin perinteisellä käsikopelo -menetelmällä jonkun itseoppineen gynekologin toimesta ja siksi se kai olikin niin inhaa. Miehille pitäisi olla kyllä joku vastaava säännöllinen rasite. Voisin keksiä useitakin tästä ihan lonkalta, mutta jääköön tällä kertaa.
Nyt saan kuitenkin huoahtaa helpotuksesta noin vuodeksi, puoleksitoista. Ainakin rintasyövän osalta.
Niin. Ja selvisi sekin mielenkiintoinen seikka, että tädin meijerit ovat todellakin kirjaimellisesti meijerit, koska rasvakudoksen suhteellinen määrä rauhaskudokseen verrattuna on pieni. Eli tädin tissit ovat lähes pelkkää rauhasta, joka ei inahdakaan, vaikka kuinka yrittäisin laihduttaa. Ilmankos edellisen 20 kg:n laihdutussession aikana kuppikoko pieneni vain sen max yhden, oikeastaan vain puolikkaan. Joten en, perhana, laihduta enää grammaakaan !
Tämä hyvän päätöksen jälkeen palkitsin itseni, ja terveet tisuni, juustohampurilaisella. Molemmille omansa.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Huomisen haituvia
Sain vainun ajatuksesta, mutten ole vielä saanut sitä kiinni. Kuljen mutkitellen sen perässä toivoen, että saavutan sen vihdoin. Nyt olen vasta matkalla.
Ajatus liittyy tunteisiin. Mihin tahansa tunteisiin. Sellaisiin, joissa on voimaa ja jotka täyttävät joka sopukan himmentäen samalla järjen valon. Positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Vihaan, rakkauteen, iloon, suruun, intohimoon, mustasukkaisuuteen. Mihin vain.
Jokainen tunne laimenee. Tai ainakin muuttuu olennaisesti.
Rakastat koko sydämestäsi. Luulet, että se kestää ikuisesti. Ei kestä. Yhtenä päivänä sitä ei joko enää ole tai sitten se on muuttunut kiintymyksenomaiseksi rakkaudeksi. Kuitenkin joksikin muuksi, mitä se tunne alunperin oli.
Vihakin laantuu, vaikka kuvittelet, ettet ikinä voi antaa anteeksi ja unohtaa. "Miehet eivät anna anteeksi, mutta unohtavat. Naiset antavat anteeksi, mutteivät unohda." Ja mielilausahdukseni "ira furor brevis est" eli "viha on lyhytaikainen hulluus." Näet punaista ja tunnet vihaa jotain ihmistä kohtaan. Tai oikeammin kaiketi hänen tekemisiään kohtaan. Luulet, että vihaat häntä lopun elämäsi, kunnes tulee se päivä, jolloin huomaat, että se mitä oli tai tapahtui, on menettänyt merkityksensä eikä herätä sinussa enää mitään intohimoja puoleen tai toiseen. Onpahan vain yksi melko merkityksetön asia menneisyydessä, jota et enää melkein muistakaan.
Suru voi olla musertavaa. Suru liittyy melkein aina menetykseen. Suuresta surusta ei ehkä koskaan pääse kokonaan yli, mutta ajan myötä se muuttuu todennäköisesti haikeiksi muistoiksi ja ikuiseksi kaipaukseksi. Mutta elämä jatkuu ja muut asiat vievät tilaa surulta.
Nyt tunnet suuria, mutta eräänä päivänä huomaat, ettei sillä ole enää merkitystä. Samaa merkitystä. Joku muu tunne on saattanut tulla tilalle. Tai onkin. Jos ei mikään muu, niin välinpitämättömyys ainakin. Se jokin ei merkitse enää mitään. Negatiivisissa tunteissa se on vain kaiketi hyvä, mutta jos rakkaus on hävinnyt, tai ilo tai intohimo, niin mitä on tullut tilalle. Jotain negatiivista todennäköisesti. Tai sitten ei mitään, välinpitämättömyys.
Tästä ei nyt tullutkaan sitä takkia eikä edes liivejä. En saavuttanut sitä ajatusta. Huomasin vain yhtä äkkiä, että jotain puuttuu, jotain on poissa. Vai uinuuko se vain jossain pinnan alla valmiina ponnahtamaan tarvittaessa pinnalle kuin koho ? Jos olosuhteet ovat suotuisat. Ehkä ei. Toivottavasti ei.
Ajatus liittyy tunteisiin. Mihin tahansa tunteisiin. Sellaisiin, joissa on voimaa ja jotka täyttävät joka sopukan himmentäen samalla järjen valon. Positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Vihaan, rakkauteen, iloon, suruun, intohimoon, mustasukkaisuuteen. Mihin vain.
Jokainen tunne laimenee. Tai ainakin muuttuu olennaisesti.
Rakastat koko sydämestäsi. Luulet, että se kestää ikuisesti. Ei kestä. Yhtenä päivänä sitä ei joko enää ole tai sitten se on muuttunut kiintymyksenomaiseksi rakkaudeksi. Kuitenkin joksikin muuksi, mitä se tunne alunperin oli.
Vihakin laantuu, vaikka kuvittelet, ettet ikinä voi antaa anteeksi ja unohtaa. "Miehet eivät anna anteeksi, mutta unohtavat. Naiset antavat anteeksi, mutteivät unohda." Ja mielilausahdukseni "ira furor brevis est" eli "viha on lyhytaikainen hulluus." Näet punaista ja tunnet vihaa jotain ihmistä kohtaan. Tai oikeammin kaiketi hänen tekemisiään kohtaan. Luulet, että vihaat häntä lopun elämäsi, kunnes tulee se päivä, jolloin huomaat, että se mitä oli tai tapahtui, on menettänyt merkityksensä eikä herätä sinussa enää mitään intohimoja puoleen tai toiseen. Onpahan vain yksi melko merkityksetön asia menneisyydessä, jota et enää melkein muistakaan.
Suru voi olla musertavaa. Suru liittyy melkein aina menetykseen. Suuresta surusta ei ehkä koskaan pääse kokonaan yli, mutta ajan myötä se muuttuu todennäköisesti haikeiksi muistoiksi ja ikuiseksi kaipaukseksi. Mutta elämä jatkuu ja muut asiat vievät tilaa surulta.
Nyt tunnet suuria, mutta eräänä päivänä huomaat, ettei sillä ole enää merkitystä. Samaa merkitystä. Joku muu tunne on saattanut tulla tilalle. Tai onkin. Jos ei mikään muu, niin välinpitämättömyys ainakin. Se jokin ei merkitse enää mitään. Negatiivisissa tunteissa se on vain kaiketi hyvä, mutta jos rakkaus on hävinnyt, tai ilo tai intohimo, niin mitä on tullut tilalle. Jotain negatiivista todennäköisesti. Tai sitten ei mitään, välinpitämättömyys.
Tästä ei nyt tullutkaan sitä takkia eikä edes liivejä. En saavuttanut sitä ajatusta. Huomasin vain yhtä äkkiä, että jotain puuttuu, jotain on poissa. Vai uinuuko se vain jossain pinnan alla valmiina ponnahtamaan tarvittaessa pinnalle kuin koho ? Jos olosuhteet ovat suotuisat. Ehkä ei. Toivottavasti ei.
25.10.2009 Haavasta hauskaa !
En tarkoita haava-haavaa, vaan haapa-nimistä lehtipuuta. On minulla tosin haavakin sormessani, kun onnistuin viiltämään itseäni veitsellä, mutta siitä ei ole mitään hauskaa kerrottavaa. Metallin aiheuttamat haavat tuppaavat vain tulehtumaan ikävästi. Onneksi tämä on pieni viilto, lähinnä vain nirhauma. Haapapuun lehdistä olen tehnyt hauskaa.
Tein kranssin haavan lehdistä ja rautalangasta. Työnsin rautalangan lehden keskeltä läpi, ihan sama kummalta puolelta lehteä, ja pujottelin lehdet tiukkaan rautalankaan niin, että se lehden 'ranka', jolla se on kiinni oksassa, sojottaa ulospäin. Sitten ympyrä kiinni ja vaakatasoon kuivumaan. Siitä tuli oikeasti hauskan näköinen, vaikka käytinkin jo ruskettuneita lehtiä !
Ei muuta, mutta kädet meinasivat jäätyä vesisateessa ja varmaan saan ranteisiini 'reunapitsiä'. Epämiellyttävää, mutta kohta on onneksi ulko-ovessa nätti koriste :-)
Tein kranssin haavan lehdistä ja rautalangasta. Työnsin rautalangan lehden keskeltä läpi, ihan sama kummalta puolelta lehteä, ja pujottelin lehdet tiukkaan rautalankaan niin, että se lehden 'ranka', jolla se on kiinni oksassa, sojottaa ulospäin. Sitten ympyrä kiinni ja vaakatasoon kuivumaan. Siitä tuli oikeasti hauskan näköinen, vaikka käytinkin jo ruskettuneita lehtiä !
Ei muuta, mutta kädet meinasivat jäätyä vesisateessa ja varmaan saan ranteisiini 'reunapitsiä'. Epämiellyttävää, mutta kohta on onneksi ulko-ovessa nätti koriste :-)
lauantai 24. lokakuuta 2009
24.10.2009 Leppoisia lukuhetkiä
Sadepäivät kesällä ovat niitä päiviä, jolloin kaivaudutaan peiton alle, otetaan kulhollinen pähkinä-rusina -sekoitusta ja kimpale suklaata sekä hyvä kirja. Sama resepti tehoaa myös syksyisiin sadepäiviin. Ehkä kuumalla juomalla lisättynä. Entäs se kirja.
Minulla on ne samat rakkaat, joita jaksan lukea vuodesta toiseen aina uudestaan ja uudestaan. Eräs ystävätär ihmetteli, miten voin lukea kirjan moneen kertaan, kun tiedän, miten se päättyy. Jaa. Henk.koht. en näe tässä mitään ongelmaa. Minulle määränpää ei ole tärkeä, vaan matka. Kirja on kuin mukava matka, joka, tai jota, on hauska tehdä uudestaan.
Tällä hetkellä luen luonnontutkija ja eläintenkeräilijä Gerald Durrell'n kirjaa Kaikki kuninkaan eläimet, jossa hän kertoo eläintenkeruumatkastaan Kameruniin vuonna 1949. Monet lukevat kirjoja mielellään alkuperäiskielellä, mutta voin vakuuttaa, että Martta Eskelisen tekemät suomennokset ovat niin herkullista luettavaa, että varmasti vetävät vertoja myös englanninkielisille versioille.
Durrell'n kirjoista olen lukenut lisäksi Eläimet ja muu kotiväkeni sekä Eläimellistä menoa Korfulla. En ole minkään kirjan parissa nauranut niin hillittömästi, kuin näiden kahden kirjan ja nauran aina uudestaakin, kun ne luen. Niiden voittanutta ei ole. Myös Arkillinen eläimiä ja Vyötiäisten maassa ovat hulvattoman hauskaa luettavaa, mutta nuo Durrell'n ja hänen perheensä Korfun vuosista kertovat kirjat ovat kaikin puolin lyömättömät.
Tässä muutama varteenotettava vaihtoehto, kun tunnet olosi jotenkin nuutuneeksi ja halua piristystä elämääsi. Piristyt aivan varmasti, lupaan sen.
Minulla on ne samat rakkaat, joita jaksan lukea vuodesta toiseen aina uudestaan ja uudestaan. Eräs ystävätär ihmetteli, miten voin lukea kirjan moneen kertaan, kun tiedän, miten se päättyy. Jaa. Henk.koht. en näe tässä mitään ongelmaa. Minulle määränpää ei ole tärkeä, vaan matka. Kirja on kuin mukava matka, joka, tai jota, on hauska tehdä uudestaan.
Tällä hetkellä luen luonnontutkija ja eläintenkeräilijä Gerald Durrell'n kirjaa Kaikki kuninkaan eläimet, jossa hän kertoo eläintenkeruumatkastaan Kameruniin vuonna 1949. Monet lukevat kirjoja mielellään alkuperäiskielellä, mutta voin vakuuttaa, että Martta Eskelisen tekemät suomennokset ovat niin herkullista luettavaa, että varmasti vetävät vertoja myös englanninkielisille versioille.
Durrell'n kirjoista olen lukenut lisäksi Eläimet ja muu kotiväkeni sekä Eläimellistä menoa Korfulla. En ole minkään kirjan parissa nauranut niin hillittömästi, kuin näiden kahden kirjan ja nauran aina uudestaakin, kun ne luen. Niiden voittanutta ei ole. Myös Arkillinen eläimiä ja Vyötiäisten maassa ovat hulvattoman hauskaa luettavaa, mutta nuo Durrell'n ja hänen perheensä Korfun vuosista kertovat kirjat ovat kaikin puolin lyömättömät.
Tässä muutama varteenotettava vaihtoehto, kun tunnet olosi jotenkin nuutuneeksi ja halua piristystä elämääsi. Piristyt aivan varmasti, lupaan sen.
perjantai 23. lokakuuta 2009
Raivohärkä
Olin jo niiiiin rrrrrraivona, mutta yksi valkoviiniglögi helpotti kummasti. Annan tarkemman analyysin, kunhan aikaa on. Nyt sitä ei ole.
R-kirjaimesta ryppyjä
Aika ajoin R-kirjain tuottaa tädille vaikeuksia. Siis sen lausuminen. Etenkin, jos se sattuu olemaan sanan alussa, voi ilmoille päästä jotain ihan omia varsin persoonallisiakin sorahduksia.
Huomasin tämän hienoisen ongelman jo teini-iässä ja mitä enemmän kiinnitin siihen itse huomiota, sitä enemmän siitä tuntui tulevan ihan korvinkuultaviakin ongelmia. Tai ongelmanpoikasia. Todellista r-vikaahan minulla ei ole todettu, joten se heikkous on lähinnä henkisellä puolella ja pahenee, kuten niin monet muutkin mitäänsanomattomat ongelmat silloin, kun sitä oikein alkaa märehtimään.
Ei pitäisi sitä juurikaan miettiä. Siitä hyvänä esimerkkinä on se, että kun karjun raivoissani peRRRRkelettä, ei ole koskaan ollut mitään ongelmia. Siis sen perkeleen kanssa. Jonkun muun Perkeleen kanssa on ollut sitten sitäkin enemmän käräjöitävää. Perkele on, muuten, ihan ehdoton suosikkini kirosanojen joukossa. Se niin mukavasti soRRRahtaa ja siihen saa sellaista pontta ja pippuria, että isompikin ihminen uskoo, että nyt on täti tosissaan.
Mutta jos pitäisi sanoa herkästi ja hempeästi "rakas", niin johan se menee jonkinlaiseksi naurettavaksi kurlutukseksi ja siitä katoaa se punaisen syvä sävy muuttuen pliisuksi pinkiksi. Siksi suosinkin sanaa "kulta". Sillä voi vähän lespatakin, eikä sanan todellinen merkitys kärsi. "Muru" on myös hyvä, koska r-kirjain on siinä sanan keskellä ja se lurahtaa nopeasti ohi, kun siihen ei tarvitse panostaa aloittamalla sillä.
Tuli mieleen se Veskun ja Speden sketsi, jossa he harjoittelivat kättelytervehdystä presidentin itsenäisyyspäiväkutsuja varten. Tuo pr-alku tuotti vaikeuksia muutenkin hermoileville herrasmiehille ja siksi sitä piti tietysti harjoitella ihan ääneen. Kaikenlaisten hassujen "persidenttien" ja muiden vaihtoehtojen jälkeen Vesku totesi hikikarpalot otsalla kiiltäen: "Ei, helvetti, tästä tuu mitään. Mä sanon kuningas ! Hauskaa itsenäisyyspäivää, herra kuningas !"
Huomasin tämän hienoisen ongelman jo teini-iässä ja mitä enemmän kiinnitin siihen itse huomiota, sitä enemmän siitä tuntui tulevan ihan korvinkuultaviakin ongelmia. Tai ongelmanpoikasia. Todellista r-vikaahan minulla ei ole todettu, joten se heikkous on lähinnä henkisellä puolella ja pahenee, kuten niin monet muutkin mitäänsanomattomat ongelmat silloin, kun sitä oikein alkaa märehtimään.
Ei pitäisi sitä juurikaan miettiä. Siitä hyvänä esimerkkinä on se, että kun karjun raivoissani peRRRRkelettä, ei ole koskaan ollut mitään ongelmia. Siis sen perkeleen kanssa. Jonkun muun Perkeleen kanssa on ollut sitten sitäkin enemmän käräjöitävää. Perkele on, muuten, ihan ehdoton suosikkini kirosanojen joukossa. Se niin mukavasti soRRRahtaa ja siihen saa sellaista pontta ja pippuria, että isompikin ihminen uskoo, että nyt on täti tosissaan.
Mutta jos pitäisi sanoa herkästi ja hempeästi "rakas", niin johan se menee jonkinlaiseksi naurettavaksi kurlutukseksi ja siitä katoaa se punaisen syvä sävy muuttuen pliisuksi pinkiksi. Siksi suosinkin sanaa "kulta". Sillä voi vähän lespatakin, eikä sanan todellinen merkitys kärsi. "Muru" on myös hyvä, koska r-kirjain on siinä sanan keskellä ja se lurahtaa nopeasti ohi, kun siihen ei tarvitse panostaa aloittamalla sillä.
Tuli mieleen se Veskun ja Speden sketsi, jossa he harjoittelivat kättelytervehdystä presidentin itsenäisyyspäiväkutsuja varten. Tuo pr-alku tuotti vaikeuksia muutenkin hermoileville herrasmiehille ja siksi sitä piti tietysti harjoitella ihan ääneen. Kaikenlaisten hassujen "persidenttien" ja muiden vaihtoehtojen jälkeen Vesku totesi hikikarpalot otsalla kiiltäen: "Ei, helvetti, tästä tuu mitään. Mä sanon kuningas ! Hauskaa itsenäisyyspäivää, herra kuningas !"
23.10.2009 "Rrrrrreng...."
"....gasmarrrrrrket !"
Helvetti, että osaakin olla äärimmäisen ärsyttävä radiomainos !! Tasan tarkkaa on se, että vaikka mitä autolle tapahtuisi, niin ko. liikkeessä en ikinä missään tilanteessa koskaan asioisi. Hrrrr. Hyi, hitto sentään ! Mainos on tehnyt anti-tehtävänsä: karkoittanut ainakin yhden asiakkaan ikuisiksi ajoiksi.
Helvetti, että osaakin olla äärimmäisen ärsyttävä radiomainos !! Tasan tarkkaa on se, että vaikka mitä autolle tapahtuisi, niin ko. liikkeessä en ikinä missään tilanteessa koskaan asioisi. Hrrrr. Hyi, hitto sentään ! Mainos on tehnyt anti-tehtävänsä: karkoittanut ainakin yhden asiakkaan ikuisiksi ajoiksi.
torstai 22. lokakuuta 2009
Hattaraa ja hapanleipää
Ihana kesäpäivä. Aurinko paistaa, linnut laulavat, ihmiset nauravat. On juhlan tuntu. Ei ole huolia eikä murheita, pelkkiä mukavia ajatuksia. Kaikki on helppoa, kaikki sujuu kuin tanssi. Arki on jossain tuhansien kilometrien päässä. Hattara tuoksuu kuumassa ilmassa.
Tip. Tip-tip. Tip-tip-tap. Pisaroita. Taivaalta. Pieni harmistunut pilvi on kateellinen iloitseville ihmisille ja päättää pirauttaa pienen sateen ihmisten niskaan. Myös hattaralle tipahtelee isoja pisaroita. Ja hattara-parka, joka on pelkkää seittimäistä sokeria, pelästyy vettä ja vetäytyy kasaan.
Pieni pilvi, joka riemastui menestyksestään hattara-maailmassa, päätti räiskäyttää oikein kunnon kuuron onnellisten niskaan. Se oli hattaran tuho. Se kastui niin, että lopulta siitä oli jäljellä enää tahmea läiskä, joka ei kiinnostanut ketään. Päinvastoin. Siitä haluttiin päästä mahdollisimman nopeasti eroon ja unohtaa se lopullisesti. Suloisen tarinan nopea loppu.
Toisaalla istui kaksi ihmistä huovan päällä lukien kirjaa, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta ja syöden eväsvoileipiään. Ihania ruisleipiä. Ei ollut humua eikä kumua. Puhumatta mitään molemmat keskittyivät vain omaan kirjaansa, mutta heidän säärensä olivat kietoutuneet toistensa ympärille ja toisen ihon lämpö oli läsnä.
Tip. Tip-tip. Tip-tip-tap. Pisaroita. Taivaalta. Suoraan kirjojen sivuille. Raju kuuro alkaa ja molemmat juoksevat kirjat ja huopa kainalossa suojaan läheiseen kahvilaan. Eväskori jäi sateeseen.
Sateen tauottua he hakivat korin ja kenkänsä ja lähtivät kotia kohti. Kotona leivät unohtuivat koriin. Vaikka ne olivat hieman vettyneet, ne eivät olleet hajonneet. Sisällä lämmössä ne kuivuivat ensin tuoreiksi ja sitten koviksi ja rapeiksi. Silti yhtä maukkaina ja ravitsevina.
Korista ne löytyivät seuraavana aamuna. Leivät jaettiin ja rouskuteltiin yölämpimien lakanoiden välissä. Muruset nipistelivät iholla. Onnen muruset.
Tip. Tip-tip. Tip-tip-tap. Pisaroita. Taivaalta. Pieni harmistunut pilvi on kateellinen iloitseville ihmisille ja päättää pirauttaa pienen sateen ihmisten niskaan. Myös hattaralle tipahtelee isoja pisaroita. Ja hattara-parka, joka on pelkkää seittimäistä sokeria, pelästyy vettä ja vetäytyy kasaan.
Pieni pilvi, joka riemastui menestyksestään hattara-maailmassa, päätti räiskäyttää oikein kunnon kuuron onnellisten niskaan. Se oli hattaran tuho. Se kastui niin, että lopulta siitä oli jäljellä enää tahmea läiskä, joka ei kiinnostanut ketään. Päinvastoin. Siitä haluttiin päästä mahdollisimman nopeasti eroon ja unohtaa se lopullisesti. Suloisen tarinan nopea loppu.
Toisaalla istui kaksi ihmistä huovan päällä lukien kirjaa, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta ja syöden eväsvoileipiään. Ihania ruisleipiä. Ei ollut humua eikä kumua. Puhumatta mitään molemmat keskittyivät vain omaan kirjaansa, mutta heidän säärensä olivat kietoutuneet toistensa ympärille ja toisen ihon lämpö oli läsnä.
Tip. Tip-tip. Tip-tip-tap. Pisaroita. Taivaalta. Suoraan kirjojen sivuille. Raju kuuro alkaa ja molemmat juoksevat kirjat ja huopa kainalossa suojaan läheiseen kahvilaan. Eväskori jäi sateeseen.
Sateen tauottua he hakivat korin ja kenkänsä ja lähtivät kotia kohti. Kotona leivät unohtuivat koriin. Vaikka ne olivat hieman vettyneet, ne eivät olleet hajonneet. Sisällä lämmössä ne kuivuivat ensin tuoreiksi ja sitten koviksi ja rapeiksi. Silti yhtä maukkaina ja ravitsevina.
Korista ne löytyivät seuraavana aamuna. Leivät jaettiin ja rouskuteltiin yölämpimien lakanoiden välissä. Muruset nipistelivät iholla. Onnen muruset.
Hip hurraa !
Häh ?!!?
Kuka kirjoitti, että "harmaata" ? Kattia kanssa ! Aurinkohan paistaa. No, jossain ainakin. Ja jokainen puunlehti on erivärinen, mutta yksikään niistä ei ole HARMAA ! Oravakin säntäilee piha-aitaa pitkin edestakaisin varsin tarmokkaana ja, pyydän vilpittömästi anteeksi siltä, sillä sen turkissahan on aivan selvästi pirteän muodikkaita oranssinpunaisia HENNARAITOJA korostamassa harmaan hienostunutta vivahdetta. Tyylikästä, tyylikästä. Harmaata... höh !
Sanoisinpa että... kullankimallusta !
Kuka kirjoitti, että "harmaata" ? Kattia kanssa ! Aurinkohan paistaa. No, jossain ainakin. Ja jokainen puunlehti on erivärinen, mutta yksikään niistä ei ole HARMAA ! Oravakin säntäilee piha-aitaa pitkin edestakaisin varsin tarmokkaana ja, pyydän vilpittömästi anteeksi siltä, sillä sen turkissahan on aivan selvästi pirteän muodikkaita oranssinpunaisia HENNARAITOJA korostamassa harmaan hienostunutta vivahdetta. Tyylikästä, tyylikästä. Harmaata... höh !
Sanoisinpa että... kullankimallusta !
Harmaata
Tuota aitaa pitkin juoksee joka päivä tismalleen samaan aikaan orava. Se on jo aivan harmaa. Luulinkin sitä aluksi ties miksi eläväksi, mutta orava se näyttäisi olevan. Ja aika hyvässä lihassa vielä tähän aikaan vuodesta. Mutta jotenkin hassun värinen tätä värikästä luontoa vasten. Itseasiassa harvoin talvellakaan näkee noin totaalisen harmaata kurrea. Olisikohan sekin jo harmaantuva keski-ikäinen täti ?
Yksi aamu, kun lähdin töihin, sain oikein pirtsakan herätyksen. Astuin ulos ovesta enkä päässyt kuin pari metriä eteenpäin, kun joku tuli ajotieltä kohti ja ryminällä tulikin. Ensin luulin, että joltain oli päässyt irti koira aamulenkillä, mutta se olikin 'vain' rusakko. Iso kuin pentele ja hirveää töminää piti mennessään ! Sieltä metsän reunasta se sitten mulkoili minua, ihan kuin minä olisin säikyttänyt sen eikä päinvastoin. Huh, mikä votkale.
Sain vihdoin ja viimein itsestäni niin paljon puristettua, että kävin ostamassa kartonkia joulukortteja varten. Harmaata. Pieni rupeama on vielä edessä, kun pitäisi saada väännettyä 80 korttia. Otteeni on jotenkin lipsunut tässä asiassa. Aikaisempina vuosina minulla saattoi olla useamman vuoden joulukortit jo valmiina odottamassa ja mallikappaleita tulevillekin vuosille. Nyt kortti on jo suunniteltu ja materiaalitkin ovat muistaakseni valmiina, mutten vain, hitto vieköön, saa aikaiseksi aloittaa hommaa. Kohta tulee jo kiire ja sitten siitä menee se tekemisen ilo. Mielenkiintoni suuntautuu nykyään toisaalle, siitä tämä laiskuus johtuu. (Lisäksi odotan varmaan kynnen katkeamista, koska pitkillä kynsillä ei ole helppo askarrella.)
Harmaalta näyttää ulkonakin. Pitäisi käydä keräämässä pudonneita haavanlehtiä ovikranssia varten. Nyt olisi hyvä hetki ja tilaisuus, mutta kun. Aina on se mutta kun. Inhaa.
Yksi aamu, kun lähdin töihin, sain oikein pirtsakan herätyksen. Astuin ulos ovesta enkä päässyt kuin pari metriä eteenpäin, kun joku tuli ajotieltä kohti ja ryminällä tulikin. Ensin luulin, että joltain oli päässyt irti koira aamulenkillä, mutta se olikin 'vain' rusakko. Iso kuin pentele ja hirveää töminää piti mennessään ! Sieltä metsän reunasta se sitten mulkoili minua, ihan kuin minä olisin säikyttänyt sen eikä päinvastoin. Huh, mikä votkale.
Sain vihdoin ja viimein itsestäni niin paljon puristettua, että kävin ostamassa kartonkia joulukortteja varten. Harmaata. Pieni rupeama on vielä edessä, kun pitäisi saada väännettyä 80 korttia. Otteeni on jotenkin lipsunut tässä asiassa. Aikaisempina vuosina minulla saattoi olla useamman vuoden joulukortit jo valmiina odottamassa ja mallikappaleita tulevillekin vuosille. Nyt kortti on jo suunniteltu ja materiaalitkin ovat muistaakseni valmiina, mutten vain, hitto vieköön, saa aikaiseksi aloittaa hommaa. Kohta tulee jo kiire ja sitten siitä menee se tekemisen ilo. Mielenkiintoni suuntautuu nykyään toisaalle, siitä tämä laiskuus johtuu. (Lisäksi odotan varmaan kynnen katkeamista, koska pitkillä kynsillä ei ole helppo askarrella.)
Harmaalta näyttää ulkonakin. Pitäisi käydä keräämässä pudonneita haavanlehtiä ovikranssia varten. Nyt olisi hyvä hetki ja tilaisuus, mutta kun. Aina on se mutta kun. Inhaa.
Hiukset ja hampaat
Siinäpä kaksi varsinaista persharmia näin naisen kannalta katsottuna.
Nyt, kun tädin hiukset vihdoin ovat vuosikausien jälkeen löytäneet sen oman mieluisan mallinsa, niin johan alkoivat hankaluudet. Tai eivät ihan heti, koska pari vuotta ehdin nauttia helppohoitoisista hiuksista. Pesu ja haronta viisipiikkisillä ja se oli siinä. Nyt hiukseni nousivat kapinaan.
Vaihdoin tuossa kuukausi sitten shampoo- ja hoitoainemerkkiä ja siitä se alamäki alkoi. Hiuksista katosi ryhti ja kihara. Siis kiharat häipyivät !?! En ymmärrä, mutta näissä pesuaineissa sen syyn täytyy olla, koska mitään muuta muutosta ei ole ollut, joka voisi jotenkin hiuksiin vaikuttaa. En ainakaan keksi mitään muuta. Hiukset siis latistuivat tosi masentavan näköisiksi ja niitä piti jotenkin maanitella kihartumaan erilaisten tukiaineiden avulla. Ei kiva ollenkaan tällaiselle hätähousulle, joka ei jaksaisi yhtään puunailla itseään aamulla ! Ei kiitos.
Vaihdoin takaisin vanhoihin market-aineisiin ja johan löytyi taas enemmän ryhtiä. Ne kampaajalta hankitut aineet olivat nähtävästi liian hoitavia ja snobbailevia tällaisille maatiaishiuksille, mitä tädin kallo puskee. Tarjoan ne siis saunavieraille. ;-)
On se huvittavaa, miten suurta osaa karvat näyttelevät naisen elämässä. Joko niitä on liikaa tai liian vähän. Tai sitten ne kasvavat väärässä paikassa. Tai ovat väärän värisiä. Se on ihan sama puhutaanko hiuksista, kulmakarvoista, kainalokarvoista, säärikarvoista tai... No, ihan mistä vaan. Aina niistä haivenista jotain harmia aiheutuu ja taistelu niiden kanssa tai niitä vastaan on verrattavissa 30-vuotiseen sotaan.
Ja sitten legot.
Joskus muinoin sanottiin, että äiti antaa aina yhden hampaan lapselleen. Eli kai sillä tarkoitettiin sitä, kun äiti imettää pitkään lastaan, niin mahdollinen äidin kalkinpuutos hapertaa yhden hampaan per lapsi. Eihän se enää näin ole. Ikä sen tekee, että hampaista alkaa olla enenevissä määrin harmia ja vaivaa.
Olkoon vaikka kuinka suu täynnä perittyä kovaa hammasluuta ja litroittain huuhteluainetta tuottavia sylkirauhasia, niin silti hammaslääkärikäynnit ovat jo ihan jokavuotista rutiinia. Vaikka vain tarkistus- ja puhdistusmielessä. Ja ennaltaehkäisy on hampaidenkin kannalta se paras vaihtoehto. Paikattu hammas ei koskaan ole ehjän veroinen ja siitä on aina tiedossa jotain kremppaa ennemmin tai myöhemmin.
Täti on innokas hammasharjan ja -tahnan käyttäjä. Tutun hammashygienistin vinkistä vaihdoin hammastahnan perustahnasta Parodontaxiin. Sen maku on kammottava ensimmäisten parin viikon ajan, mutta sitten siihen tottuu ja kärsimys on kannattanut, koska se tekee hampaista todella puhtaat. Ja vaikutus kestää koko päivän. Lisäksi se hoitaa ikeniä, joten ikenet pysyvät terveinä ja kauniin vaaleina.
Olin myös ko. h.hygienistin pyynnöstä Listerine-suuveden testiporukassa ja jäin heti sen litkun koukkuun. Erittäin tehokasta ainetta suun ja hampaiden hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi sitä käyttävä uskaltaa pussailla huoletta, vaikka se pusu tulisikin puskista. Siis pussailemisiin.
*pus*
Nyt, kun tädin hiukset vihdoin ovat vuosikausien jälkeen löytäneet sen oman mieluisan mallinsa, niin johan alkoivat hankaluudet. Tai eivät ihan heti, koska pari vuotta ehdin nauttia helppohoitoisista hiuksista. Pesu ja haronta viisipiikkisillä ja se oli siinä. Nyt hiukseni nousivat kapinaan.
Vaihdoin tuossa kuukausi sitten shampoo- ja hoitoainemerkkiä ja siitä se alamäki alkoi. Hiuksista katosi ryhti ja kihara. Siis kiharat häipyivät !?! En ymmärrä, mutta näissä pesuaineissa sen syyn täytyy olla, koska mitään muuta muutosta ei ole ollut, joka voisi jotenkin hiuksiin vaikuttaa. En ainakaan keksi mitään muuta. Hiukset siis latistuivat tosi masentavan näköisiksi ja niitä piti jotenkin maanitella kihartumaan erilaisten tukiaineiden avulla. Ei kiva ollenkaan tällaiselle hätähousulle, joka ei jaksaisi yhtään puunailla itseään aamulla ! Ei kiitos.
Vaihdoin takaisin vanhoihin market-aineisiin ja johan löytyi taas enemmän ryhtiä. Ne kampaajalta hankitut aineet olivat nähtävästi liian hoitavia ja snobbailevia tällaisille maatiaishiuksille, mitä tädin kallo puskee. Tarjoan ne siis saunavieraille. ;-)
On se huvittavaa, miten suurta osaa karvat näyttelevät naisen elämässä. Joko niitä on liikaa tai liian vähän. Tai sitten ne kasvavat väärässä paikassa. Tai ovat väärän värisiä. Se on ihan sama puhutaanko hiuksista, kulmakarvoista, kainalokarvoista, säärikarvoista tai... No, ihan mistä vaan. Aina niistä haivenista jotain harmia aiheutuu ja taistelu niiden kanssa tai niitä vastaan on verrattavissa 30-vuotiseen sotaan.
Ja sitten legot.
Joskus muinoin sanottiin, että äiti antaa aina yhden hampaan lapselleen. Eli kai sillä tarkoitettiin sitä, kun äiti imettää pitkään lastaan, niin mahdollinen äidin kalkinpuutos hapertaa yhden hampaan per lapsi. Eihän se enää näin ole. Ikä sen tekee, että hampaista alkaa olla enenevissä määrin harmia ja vaivaa.
Olkoon vaikka kuinka suu täynnä perittyä kovaa hammasluuta ja litroittain huuhteluainetta tuottavia sylkirauhasia, niin silti hammaslääkärikäynnit ovat jo ihan jokavuotista rutiinia. Vaikka vain tarkistus- ja puhdistusmielessä. Ja ennaltaehkäisy on hampaidenkin kannalta se paras vaihtoehto. Paikattu hammas ei koskaan ole ehjän veroinen ja siitä on aina tiedossa jotain kremppaa ennemmin tai myöhemmin.
Täti on innokas hammasharjan ja -tahnan käyttäjä. Tutun hammashygienistin vinkistä vaihdoin hammastahnan perustahnasta Parodontaxiin. Sen maku on kammottava ensimmäisten parin viikon ajan, mutta sitten siihen tottuu ja kärsimys on kannattanut, koska se tekee hampaista todella puhtaat. Ja vaikutus kestää koko päivän. Lisäksi se hoitaa ikeniä, joten ikenet pysyvät terveinä ja kauniin vaaleina.
Olin myös ko. h.hygienistin pyynnöstä Listerine-suuveden testiporukassa ja jäin heti sen litkun koukkuun. Erittäin tehokasta ainetta suun ja hampaiden hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi sitä käyttävä uskaltaa pussailla huoletta, vaikka se pusu tulisikin puskista. Siis pussailemisiin.
*pus*
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Koskettava kertomus kastemadosta
Olipa kerran pieni poika, joka oli menossa äitinsä kanssa kauppaan. Oli niitä loppusyksyn ja alkutalven päiviä, jolloin aamuisin vesilammikot olivat ohuen jääkerroksen peitossa kunnes aurinko jaksoi ne taas sulattaa. Erääseen lammikkoon oli yön aikana eksynyt kastemato, joka oli kohdannut tiensä pään jäätyessään kiinni lätäkköön.
"Äiti. Onko tuossa kastemato ?"
"On, kulta."
"Miksi se ei liiku yhtään ?"
"Se on jäätynyt siihen ja kuollut."
"Kuollut ? Ihanko kokonaan ?"
"Ihan kokonaan."
"Eikö se enää koskaan luikertele ?"
"Ei, rakas."
Poika katsoo matoa. Alkaa hiljainen itku. Pienen pojan isot kyyneleet vierivät pitkin pyöreitä poskia hänen katsellessaan kovaksi koppuraksi jäykistynyttä matoa. Äidilläkin nousee pala kurkkuun ja silmät sumenevat.
"Älä itke, kulta. Vaikka se mato onkin kuollut, se on päässyt kastematojen taivaaseen." Suuret silmät kääntyvät katsomaan äitiä ja nyyhkytys hidastuu. "Nyt sillä madolla on paljon paremmat oltavat kuin mitä sillä oli täällä maan päällä." Poika kuuntelee kiinnostuneena. "Se mato on nyt kastematojen taivaassa, jossa on aina kesä ja aurinko paistaa. Ei ole rankkasateita, jotka tukkisivat sen suurella vaivalla kaivamat käytävät. Nurmikko on aina rehevää ja multa on ihanan muhevaa kaivella. Juuri sellaista kastemadolle täydellistä." Pienen miehen silmiin ilmestyy kirkas pilkahdus ja tumpun selkämys pyyhkäisee nenän kuivaksi. Hän seuraa edelleen tarkkaavaisena tarinaa. "Eikä siellä varmasti tarvitse pelätä rastaita, jotka pää vinossa kuuntelevat madon kulkua nurmen alla !" Aurinkoinen hymy valaisee pienet kasvot. Ja koko maailman. Syvä helpotuksen huokaus kumpuaa toppahaalarin sisältä.
"Sillä madolla on nyt tosi hyvä olla", sanoo lapsi vakuuttuneena. "Minäkin haluan sinne taivaaseen, äiti."
Äidin sydäntä puristaa tuska. Kyyneleet valuvat poskilta kaulaliinaan.
"Äiti. Onko tuossa kastemato ?"
"On, kulta."
"Miksi se ei liiku yhtään ?"
"Se on jäätynyt siihen ja kuollut."
"Kuollut ? Ihanko kokonaan ?"
"Ihan kokonaan."
"Eikö se enää koskaan luikertele ?"
"Ei, rakas."
Poika katsoo matoa. Alkaa hiljainen itku. Pienen pojan isot kyyneleet vierivät pitkin pyöreitä poskia hänen katsellessaan kovaksi koppuraksi jäykistynyttä matoa. Äidilläkin nousee pala kurkkuun ja silmät sumenevat.
"Älä itke, kulta. Vaikka se mato onkin kuollut, se on päässyt kastematojen taivaaseen." Suuret silmät kääntyvät katsomaan äitiä ja nyyhkytys hidastuu. "Nyt sillä madolla on paljon paremmat oltavat kuin mitä sillä oli täällä maan päällä." Poika kuuntelee kiinnostuneena. "Se mato on nyt kastematojen taivaassa, jossa on aina kesä ja aurinko paistaa. Ei ole rankkasateita, jotka tukkisivat sen suurella vaivalla kaivamat käytävät. Nurmikko on aina rehevää ja multa on ihanan muhevaa kaivella. Juuri sellaista kastemadolle täydellistä." Pienen miehen silmiin ilmestyy kirkas pilkahdus ja tumpun selkämys pyyhkäisee nenän kuivaksi. Hän seuraa edelleen tarkkaavaisena tarinaa. "Eikä siellä varmasti tarvitse pelätä rastaita, jotka pää vinossa kuuntelevat madon kulkua nurmen alla !" Aurinkoinen hymy valaisee pienet kasvot. Ja koko maailman. Syvä helpotuksen huokaus kumpuaa toppahaalarin sisältä.
"Sillä madolla on nyt tosi hyvä olla", sanoo lapsi vakuuttuneena. "Minäkin haluan sinne taivaaseen, äiti."
Äidin sydäntä puristaa tuska. Kyyneleet valuvat poskilta kaulaliinaan.
Kausivaihtelua ja kuun kiusaa
Olen havaitsevinani sisälläni kausivaihtelua. Tarkemmin eriteltynä pääni sisällä. Huolestuttavaa, että se on todellakin todellista. En ole koskaan aikaisemmin huomannut vastaavaa, mutta tänä vuonna se on selvinnyt itsellenikin. Joku tästä on maininnut useampaankin otteeseen kuluneen vuoden aikana, joten kiitos siitä sille jollekin, että valo on syttynyt meikäläisenkin päässä. Ja taas sammunut.
Nyt ei kuitenkaan onneksi ole kyse siitä, että paine olisi korvien välissä noussut asteikon punaiselle osalle. Ei, vaan nyt viisari häilyy vihreän, tyytyväisen ja toiveikkaan alueen ja harmaan alueen, eli epäuskon ja itsetunnottomuuden, välillä.
Äsken istuin kalliolla kukkulalla ihanassa lämpimässä auringonpaisteessa heilutellen ihastuneita varpaitani ja edessäni kimmelsi järvenselkä helteisessä kesäsäässä. Nyt nökötän pimeässä ja kalseankosteassa maakellarissa kylmällä multalattialla pyllyn lähestyessä jäätymispistettä ja tipan noustessa nenänpäähän. Ja kohta taas jossain ihan muussa olotilassa.
Onhan tämä hämmentävää, että mielialat ja tuntemukset heittelehtivät laidalta toiselle kuin myrskyävällä merellä seilaavan laivan kannella. Ja voin vain kuvitella, miten kädetön olo meitä ailahtelevia naiseläjiä katselevilla miehillä on, kun itselläkin on jotenkin puustapudonnut tunne.
Mielessäni pyörivät joku aika sitten saamani kohteliaisuudet. Harvoinhan niitä saa ja siksi ne tuntuivatkin niin erityisen hyviltä ja jäivät mieleen. Ja vaikka ne kuullostivatkin kivoilta, suorastaan hykerryttäviltä, niin jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että olivatko ne sittenkään ihan vilpittömiä ja voiko joku todella ajatella niin minusta. En tietenkään epäile niiden antajaa valehtelijaksi, mutta olisiko niissä ollut ainakin jonkin verran liioittelua ihan vain minun mielikseni. Jota minulle tulisi hyvä mieli. Valkoisia valheita. (Minnekäs se itsetunto tipahti ? Ahaa, tuolla hiidenkirnun pohjallahan se köllöttelee.)
Tietysti tämä on itsetuntokysymys. Minulla ei ole mitään harhakuvitelmia itsestäni. En kuvittele, että peilitehdas on tehnyt epäkuranttia tavaraa ja juuri minun seinälläni roikkuu se maanantaikappale. Kyllä se on ihan nykyaikainen laitos se, joka iltaisin kuvastaa kulahtanutta pärstääni ja epätäydellistä vartaloani. (Aamuista nyt puhumattakaan.) Se, että mieleltään tuntee itsensä 3-kymppiseksi ei tarkoita sitä, että myös siltä näyttäisi. Siksi on vaikea uskoa kaikkia sanoja todeksi. Ihan niin sokea lepakko ja vanha hupakko en vielä ole, ettenkö näkisi ja vielä uskoisi näkemääni todeksi. Onneksi.
Mieli tuntuu nuorelta, tai ainakin nuorekkaalta, vaikka välillä kyllä huomaan tipahtaneeni täysin kehityksen ja nykyajan kärryiltä. Tekniikka on ajanut ohitseni jo aikapäiviä sitten enkä ihan kaikkia nykynuorten hömpötyksiä pysty sulattamaan, mutta kepeähkö suhtautuminen arkeen ja reipas huumorintaju on pitänyt minut liikkeessä enkä ole jämähtänyt paikoilleni kuten näyttää muutamille ikätovereilleni käyneen. Aikuiseksi voi kasvaa silti vanhenematta mieleltään.
Hetken uskon ne sanat, kun muistan. Muistan.
Kuu-ukko kiusaa tätiä. Tehkää jotain !
Nyt ei kuitenkaan onneksi ole kyse siitä, että paine olisi korvien välissä noussut asteikon punaiselle osalle. Ei, vaan nyt viisari häilyy vihreän, tyytyväisen ja toiveikkaan alueen ja harmaan alueen, eli epäuskon ja itsetunnottomuuden, välillä.
Äsken istuin kalliolla kukkulalla ihanassa lämpimässä auringonpaisteessa heilutellen ihastuneita varpaitani ja edessäni kimmelsi järvenselkä helteisessä kesäsäässä. Nyt nökötän pimeässä ja kalseankosteassa maakellarissa kylmällä multalattialla pyllyn lähestyessä jäätymispistettä ja tipan noustessa nenänpäähän. Ja kohta taas jossain ihan muussa olotilassa.
Onhan tämä hämmentävää, että mielialat ja tuntemukset heittelehtivät laidalta toiselle kuin myrskyävällä merellä seilaavan laivan kannella. Ja voin vain kuvitella, miten kädetön olo meitä ailahtelevia naiseläjiä katselevilla miehillä on, kun itselläkin on jotenkin puustapudonnut tunne.
Mielessäni pyörivät joku aika sitten saamani kohteliaisuudet. Harvoinhan niitä saa ja siksi ne tuntuivatkin niin erityisen hyviltä ja jäivät mieleen. Ja vaikka ne kuullostivatkin kivoilta, suorastaan hykerryttäviltä, niin jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että olivatko ne sittenkään ihan vilpittömiä ja voiko joku todella ajatella niin minusta. En tietenkään epäile niiden antajaa valehtelijaksi, mutta olisiko niissä ollut ainakin jonkin verran liioittelua ihan vain minun mielikseni. Jota minulle tulisi hyvä mieli. Valkoisia valheita. (Minnekäs se itsetunto tipahti ? Ahaa, tuolla hiidenkirnun pohjallahan se köllöttelee.)
Tietysti tämä on itsetuntokysymys. Minulla ei ole mitään harhakuvitelmia itsestäni. En kuvittele, että peilitehdas on tehnyt epäkuranttia tavaraa ja juuri minun seinälläni roikkuu se maanantaikappale. Kyllä se on ihan nykyaikainen laitos se, joka iltaisin kuvastaa kulahtanutta pärstääni ja epätäydellistä vartaloani. (Aamuista nyt puhumattakaan.) Se, että mieleltään tuntee itsensä 3-kymppiseksi ei tarkoita sitä, että myös siltä näyttäisi. Siksi on vaikea uskoa kaikkia sanoja todeksi. Ihan niin sokea lepakko ja vanha hupakko en vielä ole, ettenkö näkisi ja vielä uskoisi näkemääni todeksi. Onneksi.
Mieli tuntuu nuorelta, tai ainakin nuorekkaalta, vaikka välillä kyllä huomaan tipahtaneeni täysin kehityksen ja nykyajan kärryiltä. Tekniikka on ajanut ohitseni jo aikapäiviä sitten enkä ihan kaikkia nykynuorten hömpötyksiä pysty sulattamaan, mutta kepeähkö suhtautuminen arkeen ja reipas huumorintaju on pitänyt minut liikkeessä enkä ole jämähtänyt paikoilleni kuten näyttää muutamille ikätovereilleni käyneen. Aikuiseksi voi kasvaa silti vanhenematta mieleltään.
Hetken uskon ne sanat, kun muistan. Muistan.
Kuu-ukko kiusaa tätiä. Tehkää jotain !
21.10.2009 Kultaiset kynnet
Paljasta selkää pitkin
niskasta pakaroiden
Jokea kohti
hitaasti matkaavaa kielenpäätä
parempaa
tuskin kenelläkään
on tässä maailmassa tarjota.
- Tommy Tabermann -
No, kuka käskee oikein etsimällä etsimään ja kiusaamaan itseään !
niskasta pakaroiden
Jokea kohti
hitaasti matkaavaa kielenpäätä
parempaa
tuskin kenelläkään
on tässä maailmassa tarjota.
- Tommy Tabermann -
No, kuka käskee oikein etsimällä etsimään ja kiusaamaan itseään !
tiistai 20. lokakuuta 2009
20.10.2009 Ikävää ja iltateetä
Voiko alle vuorokaudessa tulla ikävä ? Kaipa se on niin, että voi, kun kerran on. Mutta vaikka pieni ikävä vaivaakin, niin se on tietyllä tavalla vain pintaa. Ei niin, että se olisi pinnallista ikävää. Kyllä se on ihan oikeaa ja kohdistuu vieläpä oikeaan ihmiseen eikä vain rutiineihin. Sen ikävän alla pulppuilee kuitenkin ilo. Hmm. Onpas vaikea selittää.
Se ikävä ei ole repivää, vaan siinä asuu toive jostain. Se ikävä syntyi, kun selvisi, mitä voisin mahdollisesti saada. Ja se saa aikaan poreilua pinnan alla.
Toisaalta katsottuna siinä ikävässä on myös pieni menettämisen pelko. Ja epävarmuus, osaanko valita oikein. Tulenko valitsemaan oikein, jos valintatilanne osuu kohdalle. Nyt ja tässä tiedän, mikä olisi se oikea valinta, mikä olisi järkevintä. Mutta kerrankos sitä vedet sekoittuvat niin, että järjen ääni jää aaltojen pauhinan alle ja tulee kuitenkin valittua toisin kuin oli suunnitellut. Varsinkin, jos kyljessä kiehnää kiusaus.
Onneksi en ole valinnan edessä varmasti vielä pitkään aikaan, joten voin nauttia iltateeni rauhassa ja antaa ajatuksissani vapauden kaikelle sille, minkä ehkä joskus joudun kahlitsemaan vastoin tahtoani. Järjen kahleisiin.
Se ikävä ei ole repivää, vaan siinä asuu toive jostain. Se ikävä syntyi, kun selvisi, mitä voisin mahdollisesti saada. Ja se saa aikaan poreilua pinnan alla.
Toisaalta katsottuna siinä ikävässä on myös pieni menettämisen pelko. Ja epävarmuus, osaanko valita oikein. Tulenko valitsemaan oikein, jos valintatilanne osuu kohdalle. Nyt ja tässä tiedän, mikä olisi se oikea valinta, mikä olisi järkevintä. Mutta kerrankos sitä vedet sekoittuvat niin, että järjen ääni jää aaltojen pauhinan alle ja tulee kuitenkin valittua toisin kuin oli suunnitellut. Varsinkin, jos kyljessä kiehnää kiusaus.
Onneksi en ole valinnan edessä varmasti vielä pitkään aikaan, joten voin nauttia iltateeni rauhassa ja antaa ajatuksissani vapauden kaikelle sille, minkä ehkä joskus joudun kahlitsemaan vastoin tahtoani. Järjen kahleisiin.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Posteja ja postauksia
Olen ollut tässä muutaman päivän melko tohkeissani. Ajatukset ovat säntäilleet sinne tänne enkä ole oikein saanut niiden hännän päästä kiinni. Olen kirjoitellut mitä sattuu eikä niissä jutuissa todellakaan ole ollut kuin mehukkaita keskipaloja. Postaan niin ympäripyöreitä, etten varmasti kohta saa niistä postauksista enää itsekään tolkkua.
Tädin täytyy nyt vyöttää kupeensa. On aika tehdä parannus.
Josta tulikin mieleeni, että sain kerran sairaalaan kortin, jossa toivotettiin pikaista parannusta. No, mikäs siinä. Eihän se parannuskaan ole koskaan pahitteeksi, mutta sillä hetkellä pikainen parantuminen olisi ollut suotavampaa ellei suorastaan toivottavaa.
Tädin täytyy nyt vyöttää kupeensa. On aika tehdä parannus.
Josta tulikin mieleeni, että sain kerran sairaalaan kortin, jossa toivotettiin pikaista parannusta. No, mikäs siinä. Eihän se parannuskaan ole koskaan pahitteeksi, mutta sillä hetkellä pikainen parantuminen olisi ollut suotavampaa ellei suorastaan toivottavaa.
Paloa ja paineita
Ja roihuntaa. Liekkejä ja lieskoja. Kuumaa, kiehuvaa laavaa. Jotain, jota on lähes mahdoton hallita. Jotain, joka täyttää jokaisen sopen ja mutkan ja saa paineen nousemaan. Ja kattilan 'viheltämään'.
Näillä asteilla saisin mannerjäätikötkin sulamaan.
Dam dam-dam-dam dam-dam-daa... "Ken vois liekin sammuttaa..."
Näillä asteilla saisin mannerjäätikötkin sulamaan.
Dam dam-dam-dam dam-dam-daa... "Ken vois liekin sammuttaa..."
Puukkoja ja piparminttua
Tuntuu kuin kääntelisin pieniä puukkoja sisuskaluissani. Ei, en ole tulossa kipeäksi. Toivottavasti en ! *kop-kop-kop* Tarkoitin vain, että on sellainen tunne kuin pienet tikarit pistelisivät sieltä ja täältä. Taitaa olla enemmän henkisellä puolella nuo teräaseet, mutta ne kyllä heijastuvat välillä ihan fyysisinäkin tuntemuksina vatsaan, rintaan, silmiin ja kämmeniin. Noin nyt muutaman mainitakseni.
Mielessäni hyvä ja paha käyvät puukkonujakkaa siitä, mitä haluan ja mikä toisaalta on oikein ja parhaaksi. Ne eivät jostain kumman syystä ole sama asia. Haluan yhtä, joka ei varmasti ole hyväksi. Tai tietyllä tavalla on erittäinkin hyväksi, mutta ongelmat tulevat sitten sinne henkiselle puolelle. Tavalla tai toisella.
Minut on selvästikin saatettu kiusaukseen.
Lisäksi tuoksun vanhalle mummelille, kun nakertelen piparminttupastilleja. Olisiko siinä vastaus, miten välttää kiusauksia ja tilaisuuksia ?
Mielessäni hyvä ja paha käyvät puukkonujakkaa siitä, mitä haluan ja mikä toisaalta on oikein ja parhaaksi. Ne eivät jostain kumman syystä ole sama asia. Haluan yhtä, joka ei varmasti ole hyväksi. Tai tietyllä tavalla on erittäinkin hyväksi, mutta ongelmat tulevat sitten sinne henkiselle puolelle. Tavalla tai toisella.
Minut on selvästikin saatettu kiusaukseen.
Lisäksi tuoksun vanhalle mummelille, kun nakertelen piparminttupastilleja. Olisiko siinä vastaus, miten välttää kiusauksia ja tilaisuuksia ?
19.10.2009 Pusuja ja pakkasta
Kuumia pusuja pakkasella. Onko parempaa ?
Pääsin lumisateessa töihin. No, räntäsateessa, myönnetään, mutta silti tuli jouluinen olo. Talvi on tulossa jo nyt, valitettavasti. Muuten on ihan kivaa vaihtelua, että talvi tulee, muttei sen tarvitsisi ihan vielä tulla. Ollaan sentään vasta lokakuussa ja kesäkausikin on vielä päättämättä.
Ensi viikonloppuna vaihtuu talviaika. Yhtenä päivänä saat sen haamutunnin lisää, mutta vastaavasti illat pimenevät ihan liian aikaisin. Huono vaihtokauppa minun mielestäni. Vaikka jos on pakko valita, niin mieluummin pimeää ja lämmintä kuin kylmää, mutta valoisaa.
Pusut ovat harvinaista herkku, suudelmat vieläkin harvinaisempia. Onneksi on olemassa muisti. Tai kaksikin. Aivot muistavat hetken, värit, äänet. Lihas muistaa kosketuksen, lämmön, pehmeyden, värähdyksen. Pitkään. Sillä muistolla selviän pimeän ja kylmän ajan yli kesään.
Pääsin lumisateessa töihin. No, räntäsateessa, myönnetään, mutta silti tuli jouluinen olo. Talvi on tulossa jo nyt, valitettavasti. Muuten on ihan kivaa vaihtelua, että talvi tulee, muttei sen tarvitsisi ihan vielä tulla. Ollaan sentään vasta lokakuussa ja kesäkausikin on vielä päättämättä.
Ensi viikonloppuna vaihtuu talviaika. Yhtenä päivänä saat sen haamutunnin lisää, mutta vastaavasti illat pimenevät ihan liian aikaisin. Huono vaihtokauppa minun mielestäni. Vaikka jos on pakko valita, niin mieluummin pimeää ja lämmintä kuin kylmää, mutta valoisaa.
Pusut ovat harvinaista herkku, suudelmat vieläkin harvinaisempia. Onneksi on olemassa muisti. Tai kaksikin. Aivot muistavat hetken, värit, äänet. Lihas muistaa kosketuksen, lämmön, pehmeyden, värähdyksen. Pitkään. Sillä muistolla selviän pimeän ja kylmän ajan yli kesään.
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Lipitystä ja loiskintaa
Vesi on miellyttävä elementti. Niin kauan kuin se on seinien sisäpuolella. Tai kyllä lämmin järvivesi helteisenä kesäpäivänä menettelee, mutta meri on liian hyinen. Ainakin näillä leveyksillä. Karibia tai Punainenmeri ovat ihan oma lukunsa, eihän niitä voi edes meriksi kutsua vaan joksikin autuudeksi tai paratiisiksi.
Mutta vesi altaassa, ammeessa tai suihkussa on hivelevän ihanaa ja nautinnollista. Poreilla tai ilman. Ja jos sen veden lämpötila on jotain 30+ astetta, niin tiedän päässeeni taivaaseen. Tai johonkin nirvanaan.
Käymässäni altaassa oli kiinnostavia rauhaisia soppia, joissa mielikuvitus pääsi kyhäämään kokoon mitä hykerryttävimpiä kertomuksia. Yökortteerin suihkukaappi oli juuri sen kokoinen, että varomattomina kyynärpäät ja polvet olisivat saattaneet puhua akrobatian ihmeistä vielä pitkään. Ja voi vain kuvitella, mikä ihmemaa aukenee 4 neliömetrille, kun oikein osuu kohdalleen. Ja nyt ei sitten puhuta siitä ammeesta.
Valkoviini kohtuudella nautittuna vesileikkien jälkeen rentouttaa sekin kummasti ja tekee yöstä pitkän ja lämpimän.
Mutta vesi altaassa, ammeessa tai suihkussa on hivelevän ihanaa ja nautinnollista. Poreilla tai ilman. Ja jos sen veden lämpötila on jotain 30+ astetta, niin tiedän päässeeni taivaaseen. Tai johonkin nirvanaan.
Käymässäni altaassa oli kiinnostavia rauhaisia soppia, joissa mielikuvitus pääsi kyhäämään kokoon mitä hykerryttävimpiä kertomuksia. Yökortteerin suihkukaappi oli juuri sen kokoinen, että varomattomina kyynärpäät ja polvet olisivat saattaneet puhua akrobatian ihmeistä vielä pitkään. Ja voi vain kuvitella, mikä ihmemaa aukenee 4 neliömetrille, kun oikein osuu kohdalleen. Ja nyt ei sitten puhuta siitä ammeesta.
Valkoviini kohtuudella nautittuna vesileikkien jälkeen rentouttaa sekin kummasti ja tekee yöstä pitkän ja lämpimän.
18.10.2009 Liikenneraportti Liikkuvalta Ladylta
Se olen minä.
Eli taas ollaan oltu tien päällä viikonlopun aikana. Suunnilleen sellaiset 350 km eli taas tuli ihan kiva otos Suomen teiden pikkumu... pikku ritareista.
Volvo-kuskeille ei kuulu mitään uutta. Lauantaina heillä taisi olla joku kansallinen vitutuspäivä, koska liikkeelläolleet Volvo-kuskit olivat, jos mahdollista, normaaliakin kusipäisempiä kuskeja. Katsoessani sitä kohellusta, pieni ilkeä osa tätiä melkein toivoi, että se 130 km/h ajanut V-kuski olisi vetänyt, vaikkapa vain ihan vahingossa, liinat kiinni niin, että se 3 metriä hänen perässään ajanut, kas kummaa, V-kuski olisi töötännyt kaveria perään ihan kunnolla juurta myöten. Perverssiksi, tai ehkäpä V-kuskien maailmassa normaaliksi, tilanteen teki se, että etummaisen mulkun rektaalia nuoli naiskuski. Ja hän tekikin sitä oikein antaumuksella pitkän kaavan mukaan eli ainakin 50 km. Namnam.
Kyllähän joku niistä V-kuskeista yritti tunkea itsensä tädinkin vanaveteen, mutta tätipä vinkaisi äkkiä pois alta. Jotain rajaa sentään tädinkin fantasioilla. "Kaikkea pitää kokeilla kerran elämässään paitsi kiveksiä lautasella ja Volvo-kuskia."
Opel-kuskeilla ei myöskään ollut helppo viikonloppu. Heille puolestaan sunnuntai näytti tuottavan ylitsepääsemättömiä ongelmia ja niitä piti sitten purkaa huudattamalla koinsyömiä ja ruosteenraiskaamia kotteroitaan ja puikkelehtimalla pöyristyttävän näköisesti ruuhkan seassa.
Samoin ainakin yhdellä Rellu-kuskilla oli ollut kuiva viikonloppu. Piti ajaa jyryyttää vasenta kaistaa samaa vauhtia tädin kanssa, joka ajoi oikealla kaistalla, niin kauan kunnes täti lähti ohittamaan edessäolevaa. Sitten se Rellu-kuski huomasi, että hänelläkin on autossaan kaasupoljin ja nykäisi itsensä kiinni tädin pershöyheniin vilkutellen valojaan ihan kuin olisin jotenkin erityisen törkeästi tormannut hänen eteensä. Just. Eipä siitä sen enempää.
Ja Audi-kuskeillakin kaikki ennallaan.
Myös aina ihanat ja suloiset Bemari-kuskitkin nuuhkivat tänään tädin perää, mutta otin sen vain ja ainoastaan kohteliaisuutena ja annoin sen heille anteeksi. Miu.
Ai, niin. Tähän loppuun voisin lisätä pienen herkkupalan.
Olin tulossa Hulluilta Päiviltä perjantai-iltana. Eli olin siinä pahimmassa ruuhkassa, mutta koska minulla ei sellaista kapinetta olekaan kuin hermot, niin olin tyyni ja rauhallinen kuin viili pytyssään. Toisin oli laita muiden autoilijoiden, joilla käpy kärventyi selvästikin, kun autoja tuli joka puolelta eikä parkkihallissa tuntunut pääsevän ei eteen- eikä taaksepäin. Siinä semikaaoksessa sitten onnistuivat kuskit Volvo ja Audi aiheuttamaan erittäin läheltä-piti -tilanteen ja melkein suorittivat tyylipuhtaan ja täydellisen nokkakolarin. Satuin olemaan kirjaimellisesti aitiopaikalla seuraamassa sitä kohellusta ja vakuutan teille: ihan siinä vesi herahti kielelle. Niin herkullinen se näytelmä, tragikomedia, oli, mitä siellä Stockan kuhisevien haamupäivien alla vietettiin. Harmi, etten tajunnut naksauttaa kännykästä videointia päälle. Olisin tehnyt kaikkeni, jotta olisin sen saanut toimitettua YouTubeen. Olisi ollut todistusaineistoa sanojeni tueksi. Mutta toisella kertaa sitten.
Eli taas ollaan oltu tien päällä viikonlopun aikana. Suunnilleen sellaiset 350 km eli taas tuli ihan kiva otos Suomen teiden pikkumu... pikku ritareista.
Volvo-kuskeille ei kuulu mitään uutta. Lauantaina heillä taisi olla joku kansallinen vitutuspäivä, koska liikkeelläolleet Volvo-kuskit olivat, jos mahdollista, normaaliakin kusipäisempiä kuskeja. Katsoessani sitä kohellusta, pieni ilkeä osa tätiä melkein toivoi, että se 130 km/h ajanut V-kuski olisi vetänyt, vaikkapa vain ihan vahingossa, liinat kiinni niin, että se 3 metriä hänen perässään ajanut, kas kummaa, V-kuski olisi töötännyt kaveria perään ihan kunnolla juurta myöten. Perverssiksi, tai ehkäpä V-kuskien maailmassa normaaliksi, tilanteen teki se, että etummaisen mulkun rektaalia nuoli naiskuski. Ja hän tekikin sitä oikein antaumuksella pitkän kaavan mukaan eli ainakin 50 km. Namnam.
Kyllähän joku niistä V-kuskeista yritti tunkea itsensä tädinkin vanaveteen, mutta tätipä vinkaisi äkkiä pois alta. Jotain rajaa sentään tädinkin fantasioilla. "Kaikkea pitää kokeilla kerran elämässään paitsi kiveksiä lautasella ja Volvo-kuskia."
Opel-kuskeilla ei myöskään ollut helppo viikonloppu. Heille puolestaan sunnuntai näytti tuottavan ylitsepääsemättömiä ongelmia ja niitä piti sitten purkaa huudattamalla koinsyömiä ja ruosteenraiskaamia kotteroitaan ja puikkelehtimalla pöyristyttävän näköisesti ruuhkan seassa.
Samoin ainakin yhdellä Rellu-kuskilla oli ollut kuiva viikonloppu. Piti ajaa jyryyttää vasenta kaistaa samaa vauhtia tädin kanssa, joka ajoi oikealla kaistalla, niin kauan kunnes täti lähti ohittamaan edessäolevaa. Sitten se Rellu-kuski huomasi, että hänelläkin on autossaan kaasupoljin ja nykäisi itsensä kiinni tädin pershöyheniin vilkutellen valojaan ihan kuin olisin jotenkin erityisen törkeästi tormannut hänen eteensä. Just. Eipä siitä sen enempää.
Ja Audi-kuskeillakin kaikki ennallaan.
Myös aina ihanat ja suloiset Bemari-kuskitkin nuuhkivat tänään tädin perää, mutta otin sen vain ja ainoastaan kohteliaisuutena ja annoin sen heille anteeksi. Miu.
Ai, niin. Tähän loppuun voisin lisätä pienen herkkupalan.
Olin tulossa Hulluilta Päiviltä perjantai-iltana. Eli olin siinä pahimmassa ruuhkassa, mutta koska minulla ei sellaista kapinetta olekaan kuin hermot, niin olin tyyni ja rauhallinen kuin viili pytyssään. Toisin oli laita muiden autoilijoiden, joilla käpy kärventyi selvästikin, kun autoja tuli joka puolelta eikä parkkihallissa tuntunut pääsevän ei eteen- eikä taaksepäin. Siinä semikaaoksessa sitten onnistuivat kuskit Volvo ja Audi aiheuttamaan erittäin läheltä-piti -tilanteen ja melkein suorittivat tyylipuhtaan ja täydellisen nokkakolarin. Satuin olemaan kirjaimellisesti aitiopaikalla seuraamassa sitä kohellusta ja vakuutan teille: ihan siinä vesi herahti kielelle. Niin herkullinen se näytelmä, tragikomedia, oli, mitä siellä Stockan kuhisevien haamupäivien alla vietettiin. Harmi, etten tajunnut naksauttaa kännykästä videointia päälle. Olisin tehnyt kaikkeni, jotta olisin sen saanut toimitettua YouTubeen. Olisi ollut todistusaineistoa sanojeni tueksi. Mutta toisella kertaa sitten.
lauantai 17. lokakuuta 2009
perjantai 16. lokakuuta 2009
Lundberg !
Mozartin kaima. Juha Grigori.
En ollut jäpykän laulua vielä ehtinyt kuullakaan, mutta auta Armias ! Siellä se nyt vetää 'Tartu mikkiin' -ohjelmassa. Olen äimistynyt. Olen todellakin äimistynyt.
2-kymppinen poika laulaa kuin 5-kymppinen mies ! Ja tämä oli siis kohteliaisuus. Miten hitossa tuo on mahdollista ?!? Hienoääninen nuorimies. Kunhan ei nyt vain sössisi elämäänsä, vaan rakentaisi oikein hienon uran itselleen. Huh, mikä ääni.
En ollut jäpykän laulua vielä ehtinyt kuullakaan, mutta auta Armias ! Siellä se nyt vetää 'Tartu mikkiin' -ohjelmassa. Olen äimistynyt. Olen todellakin äimistynyt.
2-kymppinen poika laulaa kuin 5-kymppinen mies ! Ja tämä oli siis kohteliaisuus. Miten hitossa tuo on mahdollista ?!? Hienoääninen nuorimies. Kunhan ei nyt vain sössisi elämäänsä, vaan rakentaisi oikein hienon uran itselleen. Huh, mikä ääni.
Lauteilla laaksoon
Se on kyllä ihmeellistä, mitä yksi vaivainen 0,5 l saunasiideri saa aikaan. Tipahdin tunnissa sieltä ionosfääristä pallomme syvimpään laaksoon. Olisiko se ollut Mariaanien haudassa Challengerin syvänne. Muusta viis. Pääasia, että faktat ovat kohdallaan. Nimimerkillä 'Pilkun tarkka'. Jossain se pilkku olisi voinut ollakin. (Hohhoijaa, osaanpa olla tylsääkin tylsempi.)
Minä en olisi minä, jos ei mielessäni pyörisi kaikki mahdolliset möröt ja kauheudet. On aivan perusminua, että mietin ne pahimmat vaihtoehdot kaikilla herkuilla. Ja tiedän, tai ainakin toivon, että niille vain nauretaan. Että minut otetaan syliin, puristetaan lujasti ja sanotaan, että olen täyshöpsö, kun mietin typeriä ja älyttömyyksiä.
Olen saanut jonkun pusutaudin tai jonkun. Kurkkuun sattuuuuuu.
Minä en olisi minä, jos ei mielessäni pyörisi kaikki mahdolliset möröt ja kauheudet. On aivan perusminua, että mietin ne pahimmat vaihtoehdot kaikilla herkuilla. Ja tiedän, tai ainakin toivon, että niille vain nauretaan. Että minut otetaan syliin, puristetaan lujasti ja sanotaan, että olen täyshöpsö, kun mietin typeriä ja älyttömyyksiä.
Olen saanut jonkun pusutaudin tai jonkun. Kurkkuun sattuuuuuu.
Luulenko luuta lihaksi ?
Olen kulkenut viimeiset päivät jossain ionosfäärin tietämillä, koska maailmani on ollut täynnä ihania värejä. Sellaisia, joita näkee pakkasöinä keskellä kaamosta kaikkien keinotekoisten valojen ulottumattomissa.
Olen saanut kuulla kauniita sanoja, jotka haluan uskoa todeksi. Aion uskoa ne todeksi. Aion nauttia niistä vielä moneen kertaan. Etenkin silloin, kun epäusko valtaa ja taivas on tyhjä väreistä.
Olen täynnä säveliä. Korkeita, kirkkaita, heleitä. Pehmeitä, tummia, väreileviä. Muutenkin enkä vain siksi, koska olen aloittanut joululaulukauden. Tiedän. Saatan olla jonkun mielestä hieman etuajassa, mutta jos ulkona on pimeää ja kylmää niin Rajattomien levy Joulu on se, joka tuo pelastuksen ja lämmön. Mausteisella glögillä höystettynä.
Olen ihastunut. Edelleenkin, vuosienkin jälkeen. Jussi Chydeniuksen säveltämä ja sovittama sekä Sakari Topeliuksen sanoittama Joululaulu täyttää sydämeni rakkaudella kaikkia ja koko maailmaa kohtaan. Lisäksi Jussin ihastuttava bassoääni sulattaa jään ja lämmittää ytimiä myöten jokaisen.
Olen ollut onnellisempi ja levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Olen kiitollisuudenvelassa, vaikka se olisikin ollut vain harhaa. Luuta.
Olen saanut kuulla kauniita sanoja, jotka haluan uskoa todeksi. Aion uskoa ne todeksi. Aion nauttia niistä vielä moneen kertaan. Etenkin silloin, kun epäusko valtaa ja taivas on tyhjä väreistä.
Olen täynnä säveliä. Korkeita, kirkkaita, heleitä. Pehmeitä, tummia, väreileviä. Muutenkin enkä vain siksi, koska olen aloittanut joululaulukauden. Tiedän. Saatan olla jonkun mielestä hieman etuajassa, mutta jos ulkona on pimeää ja kylmää niin Rajattomien levy Joulu on se, joka tuo pelastuksen ja lämmön. Mausteisella glögillä höystettynä.
Olen ihastunut. Edelleenkin, vuosienkin jälkeen. Jussi Chydeniuksen säveltämä ja sovittama sekä Sakari Topeliuksen sanoittama Joululaulu täyttää sydämeni rakkaudella kaikkia ja koko maailmaa kohtaan. Lisäksi Jussin ihastuttava bassoääni sulattaa jään ja lämmittää ytimiä myöten jokaisen.
Olen ollut onnellisempi ja levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Olen kiitollisuudenvelassa, vaikka se olisikin ollut vain harhaa. Luuta.
Läpätystä, lumpsahduksia ja laineita
Outoa. Outoa läpätystä rinnassa. Vasemmalla puolella. Aivan kuin olisin jännittynyt jostain syystä. Ei ole syytä. Periaatteessa. Ei ainakaan enää. Mutta siltikin joku nyt läpätyttää.
Taannoin oli samassa kohtaa lumpsahduksia. Ja muljahduksia. Rytmihäiriönpoikasia. Se taas johtui varmasti väsymyksestä. Ja jännityksestä. Niitä ei enää onneksi ole. *kop-kop-kop*
Laineet elikkäs aallot ovatkin sitten ihan toinen juttu ja niitä esiintyy tuossa navan ja... hmmm... häpyluun välissä. Olisiko oikea termi 'alavatsa'. Vatsan pohja. Siis se paikka, missä perhoset asustavat.
Taannoin oli samassa kohtaa lumpsahduksia. Ja muljahduksia. Rytmihäiriönpoikasia. Se taas johtui varmasti väsymyksestä. Ja jännityksestä. Niitä ei enää onneksi ole. *kop-kop-kop*
Laineet elikkäs aallot ovatkin sitten ihan toinen juttu ja niitä esiintyy tuossa navan ja... hmmm... häpyluun välissä. Olisiko oikea termi 'alavatsa'. Vatsan pohja. Siis se paikka, missä perhoset asustavat.
16.10.2009 Liukas, liukkaampi....
Pakkanen tekee tepposia aamuisin. Ei enää riitä kolme minuuttia siirtymätaipaleeseen. Tossut lipsuvat juostessani asfaltilla, joka näyttää petollisesti kuivalta ja onkin sitä, mutta on myös jäässä ! Lips, lips, liukastelleen eteenpäin.
Samoin auton ikkunat ovat niin kovassa ohuessa jäässä, että hampaat irvessä 'saan' niitä rapsutella puhtaiksi. Mitä jos sulattaisin etu- ja keskisormella vain kaksi silmänreikää tuulilasiin ? Eihän sieltä oikealta eilenkään ketään tullut. Eikä vasemmalta tulijoista tarvitse välittää. Ne väistävät minua. Useimmiten.
Tänään aamulla oli pihakivellä 10 cm pitkä kastemato !! Tähän aikaan vuodesta ?!? Olikohan kotikolo jäätynyt umpeen ennen yöjalasta (hmm...) saapumista ? Niin. Se tyyppi siis vielä kiemurteli, kun sitä siirsin pois autonrenkaan tieltä. Huomaa, että se omistaa oudon hermostojärjestelmän, jos ei ollut viime yön jälkeen jäässä.
Eilen puolestaan oli auton vaihdekepillä leppäkerttu. Ovatko kaikki kesäiset elukat tulleet aivan hulluiksi ?
Samoin auton ikkunat ovat niin kovassa ohuessa jäässä, että hampaat irvessä 'saan' niitä rapsutella puhtaiksi. Mitä jos sulattaisin etu- ja keskisormella vain kaksi silmänreikää tuulilasiin ? Eihän sieltä oikealta eilenkään ketään tullut. Eikä vasemmalta tulijoista tarvitse välittää. Ne väistävät minua. Useimmiten.
Tänään aamulla oli pihakivellä 10 cm pitkä kastemato !! Tähän aikaan vuodesta ?!? Olikohan kotikolo jäätynyt umpeen ennen yöjalasta (hmm...) saapumista ? Niin. Se tyyppi siis vielä kiemurteli, kun sitä siirsin pois autonrenkaan tieltä. Huomaa, että se omistaa oudon hermostojärjestelmän, jos ei ollut viime yön jälkeen jäässä.
Eilen puolestaan oli auton vaihdekepillä leppäkerttu. Ovatko kaikki kesäiset elukat tulleet aivan hulluiksi ?
torstai 15. lokakuuta 2009
Avohoidossa, avohoidosta, avohoitoon
Vaikka suosittelen kyllä vakavasti pakkohoitoa.
Ei, en tällä kertaa itselleni, vaan yhdelle ihan toiselle. Hänellä on selkeästi ongelmia itsensä ja elämänsä kanssa. Toisaalta pakottava tarve paljastaa itsensä ja itsestään, toisaalta pelko, että jää siitä kiinni. Ei tunnu terveeltä aikuiselta ihmiseltä. Lisäksi hänellä on suunnaton itsensäkorostamisen tarve, jossa on jopa narsistisia piirteitä. Todellisuudessa hän on varmasti kiltti vässykkä, toisin kuin todelliset narsistit, mutta hänellä on oireisiin sopiva heikko itsetunto, jota hän yrittää peittää esittämällä 'viileämpää' kuin mitä onkaan. Surkuhupaisaa, mutta samalla niin suunnattoman surullista. Ja niin selkeästi suomalaista.
Sitten on Eräs, joka, kylmästä nenästä ja jäistä käpälistä tehdyn pikadiagnoosin perusteella, kaipaisi akuutisti lämpö- ja sylihoitoa. Mutta kuten kaikki tiedämme, on kaikennäköisestä hoitohenkilökunnasta huutava pula, joten siksipä helläsydämisenä ihmisenä ilmoittaudun vapaaehtoiseksi hoitajaksi ko. tapaukselle. Siis aivan hyvää hyvyyttäni ja täysin pyyteettömästi luonnollisestikin. Hoitopaikkana on huone 105. Ovi on avoinna. Samoin syli.
Ei, en tällä kertaa itselleni, vaan yhdelle ihan toiselle. Hänellä on selkeästi ongelmia itsensä ja elämänsä kanssa. Toisaalta pakottava tarve paljastaa itsensä ja itsestään, toisaalta pelko, että jää siitä kiinni. Ei tunnu terveeltä aikuiselta ihmiseltä. Lisäksi hänellä on suunnaton itsensäkorostamisen tarve, jossa on jopa narsistisia piirteitä. Todellisuudessa hän on varmasti kiltti vässykkä, toisin kuin todelliset narsistit, mutta hänellä on oireisiin sopiva heikko itsetunto, jota hän yrittää peittää esittämällä 'viileämpää' kuin mitä onkaan. Surkuhupaisaa, mutta samalla niin suunnattoman surullista. Ja niin selkeästi suomalaista.
Sitten on Eräs, joka, kylmästä nenästä ja jäistä käpälistä tehdyn pikadiagnoosin perusteella, kaipaisi akuutisti lämpö- ja sylihoitoa. Mutta kuten kaikki tiedämme, on kaikennäköisestä hoitohenkilökunnasta huutava pula, joten siksipä helläsydämisenä ihmisenä ilmoittaudun vapaaehtoiseksi hoitajaksi ko. tapaukselle. Siis aivan hyvää hyvyyttäni ja täysin pyyteettömästi luonnollisestikin. Hoitopaikkana on huone 105. Ovi on avoinna. Samoin syli.
Anal_4-3
Siis olihan ihan perseestä, suoraan sanottuna ! Yli 30 euroa Kankkulan kapiseen kaivoon !
Miten helvetissä noi Särpät perkeleet voivatkin olla niin äärimmäisen surkeita ?!? Tässä kohtaa loppuu mun käsityskyky ihan kokonaan. Tollasta saatanan sähellystä näkee 1. luokkalaisten liikuntatunnilla. Ei pitäisi enää isojen miesten sarjassa. Ja vittu, niille vielä maksetaan siitä !!
Eikä olleet 'Pedot' (vittu joo, tosi 'pelottavia' mirrejä, "hui") yhtään sen parempia, jos eivät ton enempää pystyneet niitä Pohjoisen 'vikkeläkinttuja' rökittämään. Oli se vaan sellaista "täit tervassa perse edellä" -meininkiä koko helvetin matsi. Vituttaa, kun tulikin tuhlattua raskaalla työllä ansaittuja rahoja moiseen paskaan. En taatusti ihan heti uudestaan eksy 'Petoluolaan'.
Ja kun nyt aloitin, niin haukunpa samalla sen 'Punakoneen' läskiperse 'tsiirliideritkin'. Jumalauta, ne lehmänpuolikkaat ovat puolet tai vähemmänkin tädin iästä, mutta niin vaan ainakin vartalon puolesta olisin uponnut kuin väärä raha siinä porukassa eikä kukaan olisi huomannut mitään. No, rintoja olisi ollut vähän enemmän kuin niillä pikkutisseillä, mutta perseessä, mahassa ja reisissä ne 'tytöt' kyllä voittivat tädin ihan kirkkaasti.
Kiitti vitusti HIFK ja anteeksi.
Miten helvetissä noi Särpät perkeleet voivatkin olla niin äärimmäisen surkeita ?!? Tässä kohtaa loppuu mun käsityskyky ihan kokonaan. Tollasta saatanan sähellystä näkee 1. luokkalaisten liikuntatunnilla. Ei pitäisi enää isojen miesten sarjassa. Ja vittu, niille vielä maksetaan siitä !!
Eikä olleet 'Pedot' (vittu joo, tosi 'pelottavia' mirrejä, "hui") yhtään sen parempia, jos eivät ton enempää pystyneet niitä Pohjoisen 'vikkeläkinttuja' rökittämään. Oli se vaan sellaista "täit tervassa perse edellä" -meininkiä koko helvetin matsi. Vituttaa, kun tulikin tuhlattua raskaalla työllä ansaittuja rahoja moiseen paskaan. En taatusti ihan heti uudestaan eksy 'Petoluolaan'.
Ja kun nyt aloitin, niin haukunpa samalla sen 'Punakoneen' läskiperse 'tsiirliideritkin'. Jumalauta, ne lehmänpuolikkaat ovat puolet tai vähemmänkin tädin iästä, mutta niin vaan ainakin vartalon puolesta olisin uponnut kuin väärä raha siinä porukassa eikä kukaan olisi huomannut mitään. No, rintoja olisi ollut vähän enemmän kuin niillä pikkutisseillä, mutta perseessä, mahassa ja reisissä ne 'tytöt' kyllä voittivat tädin ihan kirkkaasti.
Kiitti vitusti HIFK ja anteeksi.
15.10.2009 Alku
Koko ajan tulee loppuja ja alkuja. Tulee alunloppuja ja lopunalkuja. Mistä tietää, mistä milloinkin on kyse ?
Loppu on paha. Useimmiten. Lopunalku on ehkä hieman vielä pahempi, koska loppu on loppu, mutta lopunalussa on vielä jotain jäljellä, josta tietää joutuvansa kuitenkin luopumaan. Alunloppukin on huono, tai ainakin sillä tavalla epävarma, ettei tiedä, onko sen jälkeen enää mitään vai oliko se ihan pelkkä loppu.
Alut ovat hyviä. Tähtään siis niihin. Tai kyllä yksikin riittää.
Loppu on paha. Useimmiten. Lopunalku on ehkä hieman vielä pahempi, koska loppu on loppu, mutta lopunalussa on vielä jotain jäljellä, josta tietää joutuvansa kuitenkin luopumaan. Alunloppukin on huono, tai ainakin sillä tavalla epävarma, ettei tiedä, onko sen jälkeen enää mitään vai oliko se ihan pelkkä loppu.
Alut ovat hyviä. Tähtään siis niihin. Tai kyllä yksikin riittää.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
H-sanoja
Niitä on tälle päivälle aivan liikaa.
Hymy, halaukset, huulet, hiplailu, hengästyminen, hyväilyt, hotelli, hikoavat kämmenet, himo, haaveet, halu. Hän.
Hymy, halaukset, huulet, hiplailu, hengästyminen, hyväilyt, hotelli, hikoavat kämmenet, himo, haaveet, halu. Hän.
Hämeenlinna 12.09
Miten voi kuvailla jotain, jolle ei ole sanoja ?
Aurinkoa, pensaassa sirkuttavaa lintuparvea, punaista tyynyä.
Aurinkoa, pensaassa sirkuttavaa lintuparvea, punaista tyynyä.
Herätyskelloja ja hälytyskelloja
Kello soi klo 7.07. Ei, perhana ! Mistäköhän se juuri TUO ajan repäisi ? Oletettavasti herätys on nykyään aikaisempi.
Miksi on niin hiljaista ? Miksei hälytyskellot jo soi ? Jossain kytee jo aivan varmasti.
Miksi on niin hiljaista ? Miksei hälytyskellot jo soi ? Jossain kytee jo aivan varmasti.
tiistai 13. lokakuuta 2009
Röllejä ja Räkäkurluja
Kaikki peikot, möröt, etiäiset, öttiäiset, noidat, velhot ja maahiset ovat pelotelleet minua pääni sisällä. Minä itse uikutan jossain perimmäisessä pimeässä nurkassa ja vapisen ja tärisen aina hännännipukkaani myöten. Tunnen itseni pieneksi ja surkeaksi ja mitättömäksi. Hajuttomaksi, mauttomaksi ja värittömäksi. Kaikenkaikkiaan epäkelvoksi surkimukseksi, josta ei ole mihinkään.
Olen tylsä pölkkypää, josta ei ole mitään iloa tai seuraa kenellekään. Olen typerys ja ääliö. Sivistymätön mitäänsanomaton moukka. Pikkunäppärä säälittävä tyhjäpää. Onneton koheltaja ja tyhjännauraja. Horna. Pahimmoillaan oikea Louhi.
Ei tästä tule mitään. Heitän hanskat tiskiin ja luovutan.
Olen tylsä pölkkypää, josta ei ole mitään iloa tai seuraa kenellekään. Olen typerys ja ääliö. Sivistymätön mitäänsanomaton moukka. Pikkunäppärä säälittävä tyhjäpää. Onneton koheltaja ja tyhjännauraja. Horna. Pahimmoillaan oikea Louhi.
Ei tästä tule mitään. Heitän hanskat tiskiin ja luovutan.
Rautatiet ja rysäpöksyt
Nämähän eivät toisaalta liity mitenkään toisiinsa, mutta toisaalta taas liittyvät aivan omituisella tavalla.
Kuka muistaa vielä Raivola-rysapoksyt ? Toi on ihan klassikko !
Kuka muistaa vielä Raivola-rysapoksyt ? Toi on ihan klassikko !
13.10.2009 Reviirejä ja rakkautta
No, niin. Näinhän siinä aina käy, kun tarpeeksi vouhkaa jostain asiasta. Itse könähtää sinne samaan hissikuiluun.
Eli mustasukkaisena olen vahdannut 'reviiriäni'. Juuri noin: hipsukoissa. Toivottavasti se on ollut vain osoitus normaalista (!) kiintymyksestä eikä esimerkiksi typerästä omistamisenhalusta. Niinpä. Sitä onkin hyvä pohtia tässä syksyn saavuttua.
Onneksi nyt on sellainen tunne, että kröhä on mennyt pois. Toistaiseksi. Toivottavasti iäksi.
pst.
Kirjoitin joskus omista synneistäni. Kolmen kärkeen taisi muistaakseni osua juuri mustasukkaisuus. Mielenkiintoista, ottaen huomioon, etten ole sitä tunnetta tuntenut vuosikausiin. Kyllä se siellä jossain näyttää kuitenkin olevan, vaanien tilaisuutta päästä iskemään puskista. Mutta. Ehkäpä pääsen siitä taas eroon. Seuraavaksi 25 vuodeksi.
Eli mustasukkaisena olen vahdannut 'reviiriäni'. Juuri noin: hipsukoissa. Toivottavasti se on ollut vain osoitus normaalista (!) kiintymyksestä eikä esimerkiksi typerästä omistamisenhalusta. Niinpä. Sitä onkin hyvä pohtia tässä syksyn saavuttua.
Onneksi nyt on sellainen tunne, että kröhä on mennyt pois. Toistaiseksi. Toivottavasti iäksi.
pst.
Kirjoitin joskus omista synneistäni. Kolmen kärkeen taisi muistaakseni osua juuri mustasukkaisuus. Mielenkiintoista, ottaen huomioon, etten ole sitä tunnetta tuntenut vuosikausiin. Kyllä se siellä jossain näyttää kuitenkin olevan, vaanien tilaisuutta päästä iskemään puskista. Mutta. Ehkäpä pääsen siitä taas eroon. Seuraavaksi 25 vuodeksi.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Yönkyhneessä yksin
Päivällä tuli mieleen eräs lause. Joka toi mieleen oman postaukseni, joka toi mieleen sen, mitä ja ketä se postaus koski. Ja sen, mitä minulle oli kirjoitettu. Johon se postaus liittyi.
Sydämeni teki yhden ylimääräisen hypähdyksen. Tunteesta.
Sydämeni teki yhden ylimääräisen hypähdyksen. Tunteesta.
Yök, yök ja Yök
Lumiräntäsohjopaskaa sataa taivaan täydeltä !
Ja on, vittu, vasta LOKAKUU !!
Eikä edes vielä puoliväli siitä !!!
Kostan tämän. Käräjillä tavataan.
Ja on, vittu, vasta LOKAKUU !!
Eikä edes vielä puoliväli siitä !!!
Kostan tämän. Käräjillä tavataan.
12.10.2009 Ystävyyttä ja yhteistoimintaa
Sekä sitä avunantoa.
On uskomatonta huomata, siis ymmärtää, tajuta, että on olemassa ihminen, jonka kanssa yhteistyö on saumatonta. Tarvittaessa pystymme tekemään ihmeitä yhdessä eikä kaikki muutu kaaokseksi, vaan projekti etenee ripeästi ja tuloksia syntyy.
On vaikea tajuta, että ihminen, joka tietää minusta sen, mitä tietää, on silti lähellä hyvinä ja näköjään myös niinä pahoina päivinä. Oli se sitten velvollisuutta tai jotain muuta. Ehkä jopa sitä aidointa rakkautta. En tiedä.
On rauhoittavaa huomata, että on olemassa ihminen, jonka kanssa arvostamme elämässä samoja asioita eikä isoista päätöksistä tule kiistaa.
On surullista, etten näitäkään asioita sano hänelle tarpeeksi usein. Ja sitä, että voin aina luottaa hänen apuunsa. Luottaa häneen.
Muutos lähtee minusta itsestä. Olen yrittänyt katsella suoraan eteenpäin, mutta samalla olen tehnyt sen virheen, että olen katsonut yli. Jos käännän katsettani hieman alaspäin huomaan, että minulla onkin jo kaikki se, mitä olen aina halunnut ja varmasti enemmänkin. Minun ei tarvitse olla kenellekään kateellinen mistään. Minun ei tarvitse enää haluta mitään lisää. Voin keskittyä vain antamaan. Voin keskittyä olemaan tyytyväinen ja onnellinen.
Kaunis satu.
On uskomatonta huomata, siis ymmärtää, tajuta, että on olemassa ihminen, jonka kanssa yhteistyö on saumatonta. Tarvittaessa pystymme tekemään ihmeitä yhdessä eikä kaikki muutu kaaokseksi, vaan projekti etenee ripeästi ja tuloksia syntyy.
On vaikea tajuta, että ihminen, joka tietää minusta sen, mitä tietää, on silti lähellä hyvinä ja näköjään myös niinä pahoina päivinä. Oli se sitten velvollisuutta tai jotain muuta. Ehkä jopa sitä aidointa rakkautta. En tiedä.
On rauhoittavaa huomata, että on olemassa ihminen, jonka kanssa arvostamme elämässä samoja asioita eikä isoista päätöksistä tule kiistaa.
On surullista, etten näitäkään asioita sano hänelle tarpeeksi usein. Ja sitä, että voin aina luottaa hänen apuunsa. Luottaa häneen.
Muutos lähtee minusta itsestä. Olen yrittänyt katsella suoraan eteenpäin, mutta samalla olen tehnyt sen virheen, että olen katsonut yli. Jos käännän katsettani hieman alaspäin huomaan, että minulla onkin jo kaikki se, mitä olen aina halunnut ja varmasti enemmänkin. Minun ei tarvitse olla kenellekään kateellinen mistään. Minun ei tarvitse enää haluta mitään lisää. Voin keskittyä vain antamaan. Voin keskittyä olemaan tyytyväinen ja onnellinen.
Kaunis satu.
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Sydämen suuruus
Kun ensimmäinen lapseni syntyi tiesin, että siinä oli elämäni ensimmäinen todellinen rakkaus.
Äiti tutustuu lapseensa vähitellen. Ensimmäisestä pienestä untuvankevyestä sipaisusta lähtien, joka toisaalta on saattanut olla tulosta myös lounaaksi syödystä hernekeitosta ja ruisleivästä. Ensimmäisestä selkeästä tuuppasusta sisältä ulospäin. Pienestä napautuksesta, kuin sormen tökkäsystä. Venytyksestä, joka muovaa masusta oudon suipon. Kylkikäännöksestä, kun pieni (todennäköinen) pylly vaeltaa päiväntasaajaa pitkin vasemmalta oikealta. Kipakasta potkusta suoraan virtsarakkoon tuhoisin seurauksin. Oudosta möyrimisestä sisällä.
Joku siellä on. Joku, josta on tullut jo ihan tuttu. Näkis sen nyt vain vielä. Nykyaikana, kun 3D -ultraäänilaitteet ovat ihan peruskauraa, moni tuleva äiti ja isäkin on 'nähnyt' lapsensa ennen aikojaan. Mutta aikojen alussa äiti 'tunsi' lapsensa ennen isää, joka sai ällistellä ihmettä vasta, kun se oli henkäissyt ilmaa ensimmäisen kerran.
Hetkellä -1 luulit rakastaneesi toista ihmistä. Hetkellä +1 tiesit olleesi väärässä. Vasta siitä hetkestä täytyit rakkaudesta, jota et uskonut olevan olemassakaan. Täydellisestä, antavasta rakkaudesta, ahabasta. Rakkaudesta, josta et halua itsellesi mitään. Rakkaudesta, joka toimii vain ja ainoastaa toisen hyväksi. Lapsesi hyväksi.
Miten ikinä voi sydämeen mahtua yhtään enempää rakkautta ? Sitä rakkautta, jota toinenkin lapsi tarvitsee ja jota hän on ansainnut ihan yhtä paljon. Miten voit mahduttaa jo täyteen sydämeesi vielä jotain lisää ? Siinäpä elämän suurimpia mysteereitä. Ja käsittämättömintä siinä on se, että kun lapsi on syntynyt huomaat, että rakkaus häneen on ihan yhtä suurta ja kaikenantavaa kuin ensimmäistäkin kohtaan.
Rakkauden voima on ihmeellinen. Pienikin määrä rakkautta tekee ihmeitä. Vai onko rakkauden yksikkö vakio ? Jos rakastaa, niin voiko rakastaa vain vähän ? "Miten voi olla vain vähän bussikaista ?"
"Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." [1. Kor. 12:8,9 Matt. 17:20]
Äiti tutustuu lapseensa vähitellen. Ensimmäisestä pienestä untuvankevyestä sipaisusta lähtien, joka toisaalta on saattanut olla tulosta myös lounaaksi syödystä hernekeitosta ja ruisleivästä. Ensimmäisestä selkeästä tuuppasusta sisältä ulospäin. Pienestä napautuksesta, kuin sormen tökkäsystä. Venytyksestä, joka muovaa masusta oudon suipon. Kylkikäännöksestä, kun pieni (todennäköinen) pylly vaeltaa päiväntasaajaa pitkin vasemmalta oikealta. Kipakasta potkusta suoraan virtsarakkoon tuhoisin seurauksin. Oudosta möyrimisestä sisällä.
Joku siellä on. Joku, josta on tullut jo ihan tuttu. Näkis sen nyt vain vielä. Nykyaikana, kun 3D -ultraäänilaitteet ovat ihan peruskauraa, moni tuleva äiti ja isäkin on 'nähnyt' lapsensa ennen aikojaan. Mutta aikojen alussa äiti 'tunsi' lapsensa ennen isää, joka sai ällistellä ihmettä vasta, kun se oli henkäissyt ilmaa ensimmäisen kerran.
Hetkellä -1 luulit rakastaneesi toista ihmistä. Hetkellä +1 tiesit olleesi väärässä. Vasta siitä hetkestä täytyit rakkaudesta, jota et uskonut olevan olemassakaan. Täydellisestä, antavasta rakkaudesta, ahabasta. Rakkaudesta, josta et halua itsellesi mitään. Rakkaudesta, joka toimii vain ja ainoastaa toisen hyväksi. Lapsesi hyväksi.
Miten ikinä voi sydämeen mahtua yhtään enempää rakkautta ? Sitä rakkautta, jota toinenkin lapsi tarvitsee ja jota hän on ansainnut ihan yhtä paljon. Miten voit mahduttaa jo täyteen sydämeesi vielä jotain lisää ? Siinäpä elämän suurimpia mysteereitä. Ja käsittämättömintä siinä on se, että kun lapsi on syntynyt huomaat, että rakkaus häneen on ihan yhtä suurta ja kaikenantavaa kuin ensimmäistäkin kohtaan.
Rakkauden voima on ihmeellinen. Pienikin määrä rakkautta tekee ihmeitä. Vai onko rakkauden yksikkö vakio ? Jos rakastaa, niin voiko rakastaa vain vähän ? "Miten voi olla vain vähän bussikaista ?"
"Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." [1. Kor. 12:8,9 Matt. 17:20]
Siunausta Sinulle
Muista niitä
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa kärsivät,
hiljaa kärsivät.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa itkevät,
hiljaa itkevät.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa kestävät,
hiljaa kestävät.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa toivovat,
hiljaa toivovat.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa kaipaavat,
hiljaa kaipaavat.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa auttavat,
hiljaa auttavat.
- Anna-Mari Kaskinen -
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa kärsivät,
hiljaa kärsivät.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa itkevät,
hiljaa itkevät.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa kestävät,
hiljaa kestävät.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa toivovat,
hiljaa toivovat.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa kaipaavat,
hiljaa kaipaavat.
Muista niitä, jotka hiljaa,
muista niitä, jotka hiljaa,
jotka hiljaa auttavat,
hiljaa auttavat.
- Anna-Mari Kaskinen -
11.10.2009 Seksiä suurkaupungissa
Suomessa ei ole suurkaupunkeja. Valitettavasti. On vain pieniä kaupunkeja ja helvetin pieniä kaupunkeja. Voisi oikeastaan sanoa, että pääkaupunkiseudun ulkopuolella ei ole kaupunkeja ollenkaan. Vain jotain kauppaloita tai kyläpahasia. Raaka totuus, sori kamut. Helsingissä on kaupunginosiakin joissa asuu enemmän ihmisiä kuin joissain Suomen 'kaupungeissa'. Repikää siitä. Eli jos haluaa harrastaa seksiä suurkaupungissa, pitää tulla, siis mennä, nauttimaan 'etelän hetelmistä'.
Jos nyt miettii kaupunkia Suomen, korjaan: pääkaupunkiseudun ulkopuolella, sanotaan nyt vaikka esim. Tamperetta, joka kaiketi on sitten se suurin 'kaupunki' siellä jossain pöpelikön keskellä, niin sinkun on tosi hankala harrastaa vapaata seksiä sillä mielellä, että etsii sitä parhainta partneria ilman, että koko stanan kylä tietää siitä heti seuraavana aamuna. Ja jos varattu haluaa hakea elämäänsä ja arkeensa pientä 'jännitystä' ja 'säpinää', niin silloin tehtävä on ihan mahdoton. Paljastuminen on vain ajan, lyhyen sellaisen, kysymys. Mutta tulepas, tai siis menepäs, pääkaupunkiseudulle.
Miljoonan ihmisen joukkoon, jos nyt lasketaan kehyskunnat mukaan, ja miksei laskettaisi, kun siellä periferioissa 100 kilometrin päässä asuvaa kutsutaan vielä lähinaapuriksi, on enemmän kuin helppo hävitä. Eipä ole pelkoa, että satunnainen seksimatkailija osuu kohdalle sattumalta, jos et sitä halua. Pidemmätkin suhteet saa pidettyä loitolla ja näkymättömissä, jos niin haluaa. Ei tarvitse todellakaan jännittää, tuleeko hetken huuma tai kuuden kuukauden kutka kaupungilla vastaan, kun kävelet emäntä käsipuolessa roikkuen. Tietty huonoakin tuuria on olemassa ja se salainen hemu voi löytyä yksi kaunis aamu odottamassa kuistillasi, mutta sou not, elämä on. Todennäköisyys törmätä epämieluisaan vaikkakin haluttavaan salarakkaaseen, on tosi pieni. Se on ihan todistettu juttu.
Et törmää ihaniin exiin tai muihinkaan ulkomaankirjaimiin, vaikka niin haluaisitkin ja heitä oikein etsimällä etsisit. Kohtalolla on kyllä vinkeä tapa toimittaa niitä epämieluisia exiä paikalle silloin, kun niitä vähiten kaipaat, mutta jälleen kerran: elämä on. Periaate kuitenkin on, että miljuunan ihmisen joukossa sinä olet vain yksi miljuunasta ja se satunnainen pano on se toinen miljuunasta, ettekä te tule törmäämään sattumalta seuraavaan 10 vuoteen ja sen jälkeen olettekin niin vanhentuneita ja kulahtaneita, ettette enää tunnista toisianne. Ja vaikka tunnistaisittekin, niin halua tuntea ei enää ole. Ja nyt voi sitten joku innokas insinööri, mieluummin DI, laskea todennäköisyydet sun muut, joilla ei ole todellisen elämän kanssa mitään tekemistä, että mikä on se todellinen riski törmätä epämieluisaan yhden illan ihanuuteen. Se on minimaalinen. Mutta vain tääl... siellä etelässä.
Nyt täti tilaakin lipun heti seuraavalle Oulu-Hki -lennolle ja lähtee pistämään elämää risaiseksi. Turvallisesti incognito.
Jos nyt miettii kaupunkia Suomen, korjaan: pääkaupunkiseudun ulkopuolella, sanotaan nyt vaikka esim. Tamperetta, joka kaiketi on sitten se suurin 'kaupunki' siellä jossain pöpelikön keskellä, niin sinkun on tosi hankala harrastaa vapaata seksiä sillä mielellä, että etsii sitä parhainta partneria ilman, että koko stanan kylä tietää siitä heti seuraavana aamuna. Ja jos varattu haluaa hakea elämäänsä ja arkeensa pientä 'jännitystä' ja 'säpinää', niin silloin tehtävä on ihan mahdoton. Paljastuminen on vain ajan, lyhyen sellaisen, kysymys. Mutta tulepas, tai siis menepäs, pääkaupunkiseudulle.
Miljoonan ihmisen joukkoon, jos nyt lasketaan kehyskunnat mukaan, ja miksei laskettaisi, kun siellä periferioissa 100 kilometrin päässä asuvaa kutsutaan vielä lähinaapuriksi, on enemmän kuin helppo hävitä. Eipä ole pelkoa, että satunnainen seksimatkailija osuu kohdalle sattumalta, jos et sitä halua. Pidemmätkin suhteet saa pidettyä loitolla ja näkymättömissä, jos niin haluaa. Ei tarvitse todellakaan jännittää, tuleeko hetken huuma tai kuuden kuukauden kutka kaupungilla vastaan, kun kävelet emäntä käsipuolessa roikkuen. Tietty huonoakin tuuria on olemassa ja se salainen hemu voi löytyä yksi kaunis aamu odottamassa kuistillasi, mutta sou not, elämä on. Todennäköisyys törmätä epämieluisaan vaikkakin haluttavaan salarakkaaseen, on tosi pieni. Se on ihan todistettu juttu.
Et törmää ihaniin exiin tai muihinkaan ulkomaankirjaimiin, vaikka niin haluaisitkin ja heitä oikein etsimällä etsisit. Kohtalolla on kyllä vinkeä tapa toimittaa niitä epämieluisia exiä paikalle silloin, kun niitä vähiten kaipaat, mutta jälleen kerran: elämä on. Periaate kuitenkin on, että miljuunan ihmisen joukossa sinä olet vain yksi miljuunasta ja se satunnainen pano on se toinen miljuunasta, ettekä te tule törmäämään sattumalta seuraavaan 10 vuoteen ja sen jälkeen olettekin niin vanhentuneita ja kulahtaneita, ettette enää tunnista toisianne. Ja vaikka tunnistaisittekin, niin halua tuntea ei enää ole. Ja nyt voi sitten joku innokas insinööri, mieluummin DI, laskea todennäköisyydet sun muut, joilla ei ole todellisen elämän kanssa mitään tekemistä, että mikä on se todellinen riski törmätä epämieluisaan yhden illan ihanuuteen. Se on minimaalinen. Mutta vain tääl... siellä etelässä.
Nyt täti tilaakin lipun heti seuraavalle Oulu-Hki -lennolle ja lähtee pistämään elämää risaiseksi. Turvallisesti incognito.
lauantai 10. lokakuuta 2009
Der Heiden Heiland
Oikeasti:
"Nun komm, der Heiden Heiland"
BWV Nr. 62
Nun komm, der Heiden Heiland,
Der Jungfrauen Kind erkannt !
Dass sich wundert alle Welt,
Gott solch' Geburt ihm bestellt.
Siis Bach'ia. Ota 'tyypit' tästä.
"Nun komm, der Heiden Heiland"
BWV Nr. 62
Nun komm, der Heiden Heiland,
Der Jungfrauen Kind erkannt !
Dass sich wundert alle Welt,
Gott solch' Geburt ihm bestellt.
Siis Bach'ia. Ota 'tyypit' tästä.
Hätäännystä ja huolestumattomuutta
Olen huolehtija. Ja murehtija. Etukäteen, jälkikäteen ja koko ajan.
Eilen hätäännyin pitkästä aikaa oikein kunnolla. Jalat menivät ihan 'plötköiksi', kun parissa sekunnissa mielikuvitukseni kävi läpi useita toinen toistaan karmeampia kuvia siitä, mitä on voinut sattua. En näet saanut kiinni erästä rakkaistani. Ilta oli pitkällä ja minun olisi pitänyt siihen mennessä jo kuulla hänestä jotain. Mutta ei mitään. Sitten en enää voinut odottaa, vaan minun oli pakko yrittää itse tavoittaa häntä. Ei mitään. "Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä."
Maailman kamalin lause siinä vaiheessa, kun pahimmat pelot jylläävät taka- ja eturaivossakin. Yritin toista numeroa. Ei vastaa. Voi, hyvä Jumala taivaassa ! Hysteria astui juuri sillä hetkellä sisään ovesta. Vielä kolmaskin numero eikä sekään vastaan. Sama kierros uudestaan. Inhoan suunnattomasti tuota nauhoitettua viestiä !!! Toinen numero.
Luojalle kiitos, se vastasi !! Puuuh. Kaikki hyvin. Käsivarret tärisevät, kun jännitys laukeaa. En enää ikinä halua kokea tuota !
Olen yrittänyt opetella olemaan huolestumatta. En siis juuri nyt ole huolestunut. Enkä aio tullakaan huolestuneeksi. Juuri nyt.
Eilen hätäännyin pitkästä aikaa oikein kunnolla. Jalat menivät ihan 'plötköiksi', kun parissa sekunnissa mielikuvitukseni kävi läpi useita toinen toistaan karmeampia kuvia siitä, mitä on voinut sattua. En näet saanut kiinni erästä rakkaistani. Ilta oli pitkällä ja minun olisi pitänyt siihen mennessä jo kuulla hänestä jotain. Mutta ei mitään. Sitten en enää voinut odottaa, vaan minun oli pakko yrittää itse tavoittaa häntä. Ei mitään. "Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä."
Maailman kamalin lause siinä vaiheessa, kun pahimmat pelot jylläävät taka- ja eturaivossakin. Yritin toista numeroa. Ei vastaa. Voi, hyvä Jumala taivaassa ! Hysteria astui juuri sillä hetkellä sisään ovesta. Vielä kolmaskin numero eikä sekään vastaan. Sama kierros uudestaan. Inhoan suunnattomasti tuota nauhoitettua viestiä !!! Toinen numero.
Luojalle kiitos, se vastasi !! Puuuh. Kaikki hyvin. Käsivarret tärisevät, kun jännitys laukeaa. En enää ikinä halua kokea tuota !
Olen yrittänyt opetella olemaan huolestumatta. En siis juuri nyt ole huolestunut. Enkä aio tullakaan huolestuneeksi. Juuri nyt.
Heräilyä ja hirviöitä
Huh. Johan oli 'liskojen yö' !
En ymmärrä, mistä nuo matelijat tulivat uniini. Niillähän on tapana kaivautua esiin koloistaan silloin, kun takana on kosteita iltoja vähintää kaksi eikä nyt ollut yhtäkään. Siis yhtäkään niin kosteaa, että liskoille olisi tullut tukala olo. Pari lasia viiniä tai yksi siideri ei vielä tee kesää eikä känniä. Missä sitten syy ?
Voisiko väsymys tehdä saman efektin ? En ole kyllä koskaan kokenut tai edes kuullut, että näin voisi käydä. Tosin vastaahan väsymystila pahimmoillaan humalatilan kaltaista olotilaa. Ainakin, jos reaktiokykyä mitataan. Siksi onkin ihan yhtä vaarallista ajaa autoa väsyneenä kuin humalassa. Mutta että ihan liskojen yöksi asti. Hmmm. Vaikuttaa oudolta.
Joka tapauksessa yö oli tympeä. Menin kaiken lisäksi väsymystilaani nähden aivan liian myöhään nukkumaan. Noin neljä tuntia aikaisemmin olisi ollut ajoissa. Nyt ärsyttää, harmittaa ja väsyttää edelleen. Eikä tässä vielä kaikki.
Illalla herkuttelin mädillä. Ja sipulilla ja smetanalla. Yöllä tuntui kuin vatsassani olisi ollut boa-käärmeiden disco. Rauhallista, mutta tasaista möyrimistä puolelta toiselle. Nuku nyt sitten siinä, kun toiset pippaloivat suolistossasi pikkutunneille saakka. Sula mahdottomuus, tietäähän sen. Mädin suola taisi tehdä saman, mitä glauber-suola tekee. Jos kuka tunnistaa tapauksen tietää, mistä puhun. Hienoa. Ei muuta kuin aloittamaan paastoa.
Mahdollisesti huomenna. Juuri nyt haluan kuitenkin teetä. Pannullisen kuumaa, mustaa teetä.
Ai niin, ne 'hirviöt'. Näin unta, että sukulaiseni oli hukannut lompakkonsa, minä olin hukannut kännykkäni ja lisäksi olin laittanut nolostuttavia meilejä keskellä yötä hieman liian suurella jakelulla. Vain noin puolelle koko asuinalueeni ihmisistä. Ei ihme, että heräilin paniikissa ties kuinka monta kertaa yöni aikana.
En ymmärrä, mistä nuo matelijat tulivat uniini. Niillähän on tapana kaivautua esiin koloistaan silloin, kun takana on kosteita iltoja vähintää kaksi eikä nyt ollut yhtäkään. Siis yhtäkään niin kosteaa, että liskoille olisi tullut tukala olo. Pari lasia viiniä tai yksi siideri ei vielä tee kesää eikä känniä. Missä sitten syy ?
Voisiko väsymys tehdä saman efektin ? En ole kyllä koskaan kokenut tai edes kuullut, että näin voisi käydä. Tosin vastaahan väsymystila pahimmoillaan humalatilan kaltaista olotilaa. Ainakin, jos reaktiokykyä mitataan. Siksi onkin ihan yhtä vaarallista ajaa autoa väsyneenä kuin humalassa. Mutta että ihan liskojen yöksi asti. Hmmm. Vaikuttaa oudolta.
Joka tapauksessa yö oli tympeä. Menin kaiken lisäksi väsymystilaani nähden aivan liian myöhään nukkumaan. Noin neljä tuntia aikaisemmin olisi ollut ajoissa. Nyt ärsyttää, harmittaa ja väsyttää edelleen. Eikä tässä vielä kaikki.
Illalla herkuttelin mädillä. Ja sipulilla ja smetanalla. Yöllä tuntui kuin vatsassani olisi ollut boa-käärmeiden disco. Rauhallista, mutta tasaista möyrimistä puolelta toiselle. Nuku nyt sitten siinä, kun toiset pippaloivat suolistossasi pikkutunneille saakka. Sula mahdottomuus, tietäähän sen. Mädin suola taisi tehdä saman, mitä glauber-suola tekee. Jos kuka tunnistaa tapauksen tietää, mistä puhun. Hienoa. Ei muuta kuin aloittamaan paastoa.
Mahdollisesti huomenna. Juuri nyt haluan kuitenkin teetä. Pannullisen kuumaa, mustaa teetä.
Ai niin, ne 'hirviöt'. Näin unta, että sukulaiseni oli hukannut lompakkonsa, minä olin hukannut kännykkäni ja lisäksi olin laittanut nolostuttavia meilejä keskellä yötä hieman liian suurella jakelulla. Vain noin puolelle koko asuinalueeni ihmisistä. Ei ihme, että heräilin paniikissa ties kuinka monta kertaa yöni aikana.
10.10.2009 Halua ja haluttomuutta
Vaikka oikea otsikointi kaiketi olisi "uskoa ja epäuskoa". Se vaan ei nyt sovi lokakuun teemaan.
Halu ja haluttomuus vuorottelevat mielessäni. Välillä on toinen vallassa, sitten pääseekin jo toinen niskan päälle ja tekee neljän pisteen juntan. Johtoasema vaihtuu jatkuvasti.
Toisaalta usko hyvään ja onnistumiseen on vahva. Jos vain luotan, että kaikki järjestyy ja onnistuu ja menee hyvin, niin näinhän tulee käymään. Mutta sitten tulee se romahdus ja näen kaikki mahdolliset möröt tulevaisuuden taivaalla pimentämässä auringon valon. Toivotonta. Olen masentava tyyppi jopa itseni mielestä, saati sitten.
Ehkä siinä on se, jos on kovin paljon pelissä. Pelkää menettävänsä sen olemassaolevan tilanteen. Saavutetun aseman. Toisaalta on ehkä olemassa se pieni mahdollisuus saavuttaa jotain enemmän, mitä nykytilanne on. Mutta kannattaako riski ? Onko parempi tyytyä pieneen, tai pienempään, mutta kutakuinkin varmaan tuottoon, kuin riskeerata kaikki ja yrittää saada se jättipotti ? Pelata upporikasta ja rutiköyhää.
Toisen virheistä pitäisi ottaa opikseen, mutta ottaako kukaan ? Vanhempi kertoo lapselleen, että tämä ja tuo ei ole järkevää, koska seuraukset ovat nämä ja nuo, mutta uskovatko lapset ? No, eivät todellakaan ! Jokaisen pitää saada tehdä ne omat virheensä. Ne samat, jotka kaikki edellisetkin sukupolvet ovat tehneet. Kaikkien meidän pitää mennä se oma ahteri edellä sinne samaan petäjään, minne muutkin ovat kaarna rapissen menneet. Silloin nuorena. Mutta entäs kypsässä keski-iässä, kun kokemusta on muustakin ?
Tässä tätimäisessä iässä alkaa jo uskoa, että muiden kokemuksista voisi olla järkevää ottaa opiksi. Tuleeko sitä silti otetuksi ? Opiksi. Niin. Vaikea sanoa, tuleeko otetuksi ihan opiksi, mutta harkitsemaan se ainakin laittaa, kun näkee toisen siinä edellään kompastuvan kuoppaan ja satuttavan kärsänsä. Oma kärsä on kuitenkin aika lähellä. Ja arka.
Mutta jos ei ota riskiä, ei voi voittaakkaan. Ei, hitto. Tämä on loputon kehä. Nyt pitää vain osata päättää, mitä haluan ja mistä olen valmis luopumaan. En tiedä ja en mistään. No, niin. Se on sitten siinä se. The Loppu.
Halu ja haluttomuus vuorottelevat mielessäni. Välillä on toinen vallassa, sitten pääseekin jo toinen niskan päälle ja tekee neljän pisteen juntan. Johtoasema vaihtuu jatkuvasti.
Toisaalta usko hyvään ja onnistumiseen on vahva. Jos vain luotan, että kaikki järjestyy ja onnistuu ja menee hyvin, niin näinhän tulee käymään. Mutta sitten tulee se romahdus ja näen kaikki mahdolliset möröt tulevaisuuden taivaalla pimentämässä auringon valon. Toivotonta. Olen masentava tyyppi jopa itseni mielestä, saati sitten.
Ehkä siinä on se, jos on kovin paljon pelissä. Pelkää menettävänsä sen olemassaolevan tilanteen. Saavutetun aseman. Toisaalta on ehkä olemassa se pieni mahdollisuus saavuttaa jotain enemmän, mitä nykytilanne on. Mutta kannattaako riski ? Onko parempi tyytyä pieneen, tai pienempään, mutta kutakuinkin varmaan tuottoon, kuin riskeerata kaikki ja yrittää saada se jättipotti ? Pelata upporikasta ja rutiköyhää.
Toisen virheistä pitäisi ottaa opikseen, mutta ottaako kukaan ? Vanhempi kertoo lapselleen, että tämä ja tuo ei ole järkevää, koska seuraukset ovat nämä ja nuo, mutta uskovatko lapset ? No, eivät todellakaan ! Jokaisen pitää saada tehdä ne omat virheensä. Ne samat, jotka kaikki edellisetkin sukupolvet ovat tehneet. Kaikkien meidän pitää mennä se oma ahteri edellä sinne samaan petäjään, minne muutkin ovat kaarna rapissen menneet. Silloin nuorena. Mutta entäs kypsässä keski-iässä, kun kokemusta on muustakin ?
Tässä tätimäisessä iässä alkaa jo uskoa, että muiden kokemuksista voisi olla järkevää ottaa opiksi. Tuleeko sitä silti otetuksi ? Opiksi. Niin. Vaikea sanoa, tuleeko otetuksi ihan opiksi, mutta harkitsemaan se ainakin laittaa, kun näkee toisen siinä edellään kompastuvan kuoppaan ja satuttavan kärsänsä. Oma kärsä on kuitenkin aika lähellä. Ja arka.
Mutta jos ei ota riskiä, ei voi voittaakkaan. Ei, hitto. Tämä on loputon kehä. Nyt pitää vain osata päättää, mitä haluan ja mistä olen valmis luopumaan. En tiedä ja en mistään. No, niin. Se on sitten siinä se. The Loppu.
perjantai 9. lokakuuta 2009
Pitsiä ja pikkareita
Ja punaista. Mmmmm. Tervetuloa pikkujoulut. Kävin ostamassa itselleni punaisen 3-osaisen alusvaatesetin. Namnamnamnam :-)
Parempi olla ajoissa kuin olla olematta ollenkaan.
Parempi olla ajoissa kuin olla olematta ollenkaan.
Piirakkaa ja pipareita
Näin perjantain kunniaksi repäisin ja söin aamukahvilla KAKSI ihanaa omenaherkkua. Molemmat olivat sellaisia ihanan kosteita ja meheviä. Toinen oli vielä kreemillä täytetty. Sekä lisäksi muutaman naminamipiparin. Mmmmmmm.
"Kelpais varmaan sullekin."
"Kelpais varmaan sullekin."
9.10.2009 Pumpulia ja posliinia
Ei tarkoita sitä, mitä luulette, vaan ihan jotain muuta.
Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että olet saanut lahjaksi jotain, joka on niin ohutta ja haurasta, että pelkäät henkäiseväsi sen sirpaleiksi ? Jotain, josta olet niin onnellinen, että ajatuskin sen menettämisestä saa sinut jäykistymään paikoillesi. Pitämään vain kädessäsi sitä lahjaa ja katsomaan sitä. Varovasti.
Kuin hienointa ja ohuinta kiinalaista posliinia. Sitä, jonka sanotaan olevan niin ohutta, että sen ulko- ja sisälasitukset osuvat toisiinsa.
Aion ajatusteni ja tunteitteni voimalla saada käteni muuttumaan pehmeimmäksi untuvaksi, jotta voisin säilyttää saamani lahjan ehjänä ja naarmuttomana. Yritän ja haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.
Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että olet saanut lahjaksi jotain, joka on niin ohutta ja haurasta, että pelkäät henkäiseväsi sen sirpaleiksi ? Jotain, josta olet niin onnellinen, että ajatuskin sen menettämisestä saa sinut jäykistymään paikoillesi. Pitämään vain kädessäsi sitä lahjaa ja katsomaan sitä. Varovasti.
Kuin hienointa ja ohuinta kiinalaista posliinia. Sitä, jonka sanotaan olevan niin ohutta, että sen ulko- ja sisälasitukset osuvat toisiinsa.
Aion ajatusteni ja tunteitteni voimalla saada käteni muuttumaan pehmeimmäksi untuvaksi, jotta voisin säilyttää saamani lahjan ehjänä ja naarmuttomana. Yritän ja haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.
torstai 8. lokakuuta 2009
"Tiu tau tulkku..."
Torstai on toivoa täynnä, mutta henk.koht. uskon keskiviikon voimaan. Uskon. Vakaasti ja vahvasti. Ja kun usko on vahva, se vie läpi sen harmaan stemun. Sitä paitsi olen sen kokenut. Kun luotan ja uskon, että kaikki menee hyvin ja järjestyy, niin kaikki MENEE hyvin ja järjestyy. Niin nytkin. Sitkin.
Tekee mieli suolaista. Onneksi on torstai ja hernekeittopäivä. Hernekeitto on suolaista. Myös sen ehdoton lisuke ruisleipä juustolla ja kurkulla on suolainen. Ehkäpä tämä suolaisen himo siitä hellittää. Ja muna. Munan. Munat ovat olleet jotenkin tapetilla tässä tällä viikolla. Siltikin, vaikka pääsiäiseen on vielä aimo matka.
Ruisleipä, jonka päälle on siivutettu keitetty muna. Himppasen suolaa ja kurkkua. NAM. Vaikka kyllä se muna kokonaisenakin ja pelkästään on ihan ok. Varsinkin, kun ei ole mitään ongelmia kolesterolin kanssa. "Mene munalla töihin, tule kuorilla takaisin."
Entä miten on ? Vety vai atomi ? Jos minulta kysytään, on vastaus tietenkin vety !
Tekee mieli suolaista. Onneksi on torstai ja hernekeittopäivä. Hernekeitto on suolaista. Myös sen ehdoton lisuke ruisleipä juustolla ja kurkulla on suolainen. Ehkäpä tämä suolaisen himo siitä hellittää. Ja muna. Munan. Munat ovat olleet jotenkin tapetilla tässä tällä viikolla. Siltikin, vaikka pääsiäiseen on vielä aimo matka.
Ruisleipä, jonka päälle on siivutettu keitetty muna. Himppasen suolaa ja kurkkua. NAM. Vaikka kyllä se muna kokonaisenakin ja pelkästään on ihan ok. Varsinkin, kun ei ole mitään ongelmia kolesterolin kanssa. "Mene munalla töihin, tule kuorilla takaisin."
Entä miten on ? Vety vai atomi ? Jos minulta kysytään, on vastaus tietenkin vety !
8.10.2009 Tissit ja takamus
Ja vähän muutakin. Voi luoja. Sain kuvan itsestäni työreissulta.
Eipä tarvitse enää ihmetellä.
Eipä tarvitse enää ihmetellä.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Naksahdus naulankantaan
Mies tuli kotiin ja löysi vaimon wc:stä ihailemassa rintojansa.
Mies kysyi: Mitä sä oikein touhuat ?
Vaimo vastasi tyytyväisenä: Olin lääkärissä tänään ja se sanoi, että mulla on rinnat kuin 25 vuotiaalla!
Tähän mies: Ei se sit sanonut mitään 50-vuotiaasta perseestä, jota sä raahaat mukanas?
Johon vaimo: Noup, me ei ylipäätään puhuttu susta mitään.
Mies kysyi: Mitä sä oikein touhuat ?
Vaimo vastasi tyytyväisenä: Olin lääkärissä tänään ja se sanoi, että mulla on rinnat kuin 25 vuotiaalla!
Tähän mies: Ei se sit sanonut mitään 50-vuotiaasta perseestä, jota sä raahaat mukanas?
Johon vaimo: Noup, me ei ylipäätään puhuttu susta mitään.
Neurooseja ja nipotusta
Huomasin juuri, että olen outo. Minulla on tapoja ja vaatimuksia ja ihmeellisiä mielihaluja ja inhotuksen aiheita, jotka ovat outoja. Jotkut tosi outoja suorastaan.
Juuri, kun kirjoittelin puukynistä huomasinkin, että minun puukynieni aika taitaakin olla täyttynyt. Vaihdoin tänään puukynän lyijytäytekynään. Mutta siinäkin on vaatimuksensa. Sen pitää olla joko 0,7 tai 0,9 milliä. Ei missään nimessä 0,5 milliä, koska se on liian terävä.
Sitten huomasin, että minulla on vessaongelma. Meillä on töissä, olosuhteiden pakosta, naisille ja miehille yhteiset vessat. Ei siinä mitään. 'Miehemme' ovat erittäin siistejä vessailijoita. Mutta. Tänään 'jouduin' menemään vessaan miehen jälkeen. Siellä tuoksui partavesi. (Onneksi se eikä mikään muu !!) Tuli outo tunne. Tilanne oli jotenkin liian...hmmm.. intiimi !! Voi, luoja. Siis ajatus siitä, että vessassa oli ollut vain minuutti ennen minua kutakuinkin vieras mies housut kintuissa ja nyt sitten minä olin siellä pyrstö paljaana, tuntui...hrrrrr.. liian läheiseltä. Olen hullu, tiedän sen. Onnistuin kuitenkin pissimään, vaikka tilanne oli nolo. Nolo ?!? No, joku sinnepäin kuitenkin.
Avaimien ja kännykän tarkistaminen tuhat kertaa ennen ovesta uloslähtemistä on ihan tuttua huttua. Sitä tekee moni muukin. Ehkei kumminkaan niin montaa kertaa kuin minä.
Hellan tarkistaminen ennen lähtöä. Joo, ihan hyvä varotoimenpide. Vain hieman ylimitoitettu, jos hellaa ei ole edes käytetty.
Pikkutarkka olen värien ja muotojen kanssa esim. sisustuksessa tai kattauksessa.
Nipottaja olen siitä, miten päin vessapaperirulla on telineessä, miten hammastahnaan puristetaan, missä järjestyksessä aterimia säilytetään, miten pyykit ripustetaan, kuinka usein lakanat vaihdetaan, miten kirjat on jaoteltu kirjahyllyyn... Näitähän riittää, kun vain katselee ympärilleen. Kai se on jonkinlaista turvan hakemista näilläkin rutiineilla. Vaikka osaan kyllä tarvittaessa heittäytyä hällävälistiksikin. Valitettavasti. Vaiko onneksi ?
Juuri, kun kirjoittelin puukynistä huomasinkin, että minun puukynieni aika taitaakin olla täyttynyt. Vaihdoin tänään puukynän lyijytäytekynään. Mutta siinäkin on vaatimuksensa. Sen pitää olla joko 0,7 tai 0,9 milliä. Ei missään nimessä 0,5 milliä, koska se on liian terävä.
Sitten huomasin, että minulla on vessaongelma. Meillä on töissä, olosuhteiden pakosta, naisille ja miehille yhteiset vessat. Ei siinä mitään. 'Miehemme' ovat erittäin siistejä vessailijoita. Mutta. Tänään 'jouduin' menemään vessaan miehen jälkeen. Siellä tuoksui partavesi. (Onneksi se eikä mikään muu !!) Tuli outo tunne. Tilanne oli jotenkin liian...hmmm.. intiimi !! Voi, luoja. Siis ajatus siitä, että vessassa oli ollut vain minuutti ennen minua kutakuinkin vieras mies housut kintuissa ja nyt sitten minä olin siellä pyrstö paljaana, tuntui...hrrrrr.. liian läheiseltä. Olen hullu, tiedän sen. Onnistuin kuitenkin pissimään, vaikka tilanne oli nolo. Nolo ?!? No, joku sinnepäin kuitenkin.
Avaimien ja kännykän tarkistaminen tuhat kertaa ennen ovesta uloslähtemistä on ihan tuttua huttua. Sitä tekee moni muukin. Ehkei kumminkaan niin montaa kertaa kuin minä.
Hellan tarkistaminen ennen lähtöä. Joo, ihan hyvä varotoimenpide. Vain hieman ylimitoitettu, jos hellaa ei ole edes käytetty.
Pikkutarkka olen värien ja muotojen kanssa esim. sisustuksessa tai kattauksessa.
Nipottaja olen siitä, miten päin vessapaperirulla on telineessä, miten hammastahnaan puristetaan, missä järjestyksessä aterimia säilytetään, miten pyykit ripustetaan, kuinka usein lakanat vaihdetaan, miten kirjat on jaoteltu kirjahyllyyn... Näitähän riittää, kun vain katselee ympärilleen. Kai se on jonkinlaista turvan hakemista näilläkin rutiineilla. Vaikka osaan kyllä tarvittaessa heittäytyä hällävälistiksikin. Valitettavasti. Vaiko onneksi ?
7.10.2009 Nimiä ja nukahduksia
Olen maailman huonoin muistamaan ihmisten nimiä. Moikkailen iloisesti minua tervehtiviä, jotka kyllä näyttävät jotenkin tutuilta, mutta nimi vain ei millään tule mieleen. Se on ikävää ja epäkohteliasta. Osasyynä on, että tähän ikään päässeenä olen ehtinyt tutustua tuhansiin ihmisiin työpaikkojen, harrastusten, lasten, lasten harrastusten ja monien muiden sidosryhmien kautta enkä voi millään muistaa heidän kaikkien nimiä. Harmillisena lisämausteena tässä tietenkin on se, että "kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään."
Pari vuotta sitten sattui hauska tilanne, kun olin erään yhdistyksen vuosikokouksessa. Ennen kokouksen alkua katselin erästä miestä ajatellen, että onpa tutunnäköinen mies, mutta mistä ihmeestä hänet tunnen ja mikä on hänen nimensä. Mieskin oli luonut minuun muutaman pitkän ja mietiskelevän katseen, joten tiesin hänenkin pohtivan aivan samaa.
Hän eli eräs kokouksen luennoitsijoista ja kun nimi selvisi, muistin siinä samassa, missä olimme tavanneet. Olimme näet olleet samassa työpaikassa joskus 2-kymppisinä. Hauskoja muistoja tulvi mieleeni ja olin vaipua muistojen mereen, vaikka hänen pitämänsä luento oli erittäin mielenkiintoinen.
Tauolla kahvikupin ääressä en enää jaksanut odotella vaan suuntasin miehen luo. Hän näki tuloni ja hänen ilmeensä kirkastui tuntemisen merkiksi olkoonkin, että siihen oli sekoittunut jonkin verran myös hämmennystä.
"Mistä...?" hän aloitti ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Esittelin itseni ja kerroin hänelle vastauksen. Jälleennäkeminen oli enemmän kuin mukava. Paljon olisi ollut kerrottavaa kuluneilta vuosilta puolin ja toisin eikä lyhyt kahvihetki riittänyt siihen alkuunkaan. Ihmettelimme vain niitä elämän outoja polkuja, jotka olivat tuoneet toisemme taas yhteen. Vaikkemme ehtineetkään kaikkia kuulumisia päivittää, niin silti oli hauska tavata niin täysin yllättävässä tilanteessa.
Tuttu ihminen vuosien takaa, mutta nimeä en olisi muistanut, vaikka niin paljon olimme silloin kerran tekemisissä. Nyt sen kyllä muistan. Ainakin vielä jonkin aikaa.
Pari vuotta sitten sattui hauska tilanne, kun olin erään yhdistyksen vuosikokouksessa. Ennen kokouksen alkua katselin erästä miestä ajatellen, että onpa tutunnäköinen mies, mutta mistä ihmeestä hänet tunnen ja mikä on hänen nimensä. Mieskin oli luonut minuun muutaman pitkän ja mietiskelevän katseen, joten tiesin hänenkin pohtivan aivan samaa.
Hän eli eräs kokouksen luennoitsijoista ja kun nimi selvisi, muistin siinä samassa, missä olimme tavanneet. Olimme näet olleet samassa työpaikassa joskus 2-kymppisinä. Hauskoja muistoja tulvi mieleeni ja olin vaipua muistojen mereen, vaikka hänen pitämänsä luento oli erittäin mielenkiintoinen.
Tauolla kahvikupin ääressä en enää jaksanut odotella vaan suuntasin miehen luo. Hän näki tuloni ja hänen ilmeensä kirkastui tuntemisen merkiksi olkoonkin, että siihen oli sekoittunut jonkin verran myös hämmennystä.
"Mistä...?" hän aloitti ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Esittelin itseni ja kerroin hänelle vastauksen. Jälleennäkeminen oli enemmän kuin mukava. Paljon olisi ollut kerrottavaa kuluneilta vuosilta puolin ja toisin eikä lyhyt kahvihetki riittänyt siihen alkuunkaan. Ihmettelimme vain niitä elämän outoja polkuja, jotka olivat tuoneet toisemme taas yhteen. Vaikkemme ehtineetkään kaikkia kuulumisia päivittää, niin silti oli hauska tavata niin täysin yllättävässä tilanteessa.
Tuttu ihminen vuosien takaa, mutta nimeä en olisi muistanut, vaikka niin paljon olimme silloin kerran tekemisissä. Nyt sen kyllä muistan. Ainakin vielä jonkin aikaa.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Itsetuntoa ja ironiaa
Voi, luoja, mikä seppä !! Se tuli kirjaimellisesti ahjon takaa ja vei jalat alta. Olin sulaa rautaa, kun teimme yhdessä täydellistä tulosta. 1200 astetta ei riitä alkuunkaan kuvaamaan sen pajan tunnelmaa. Mikä täydellinen hymy, mikä täydellinen nauru ja ne kädet... käsivarret. Jos ne saavat raudan vääntymään siten, niin mitä ne tekevätkään naiselle ?? Ja se katse lähtiessä. Mikä mies ! Todellakin Mies isolla M:llä. OMG, jälleen kerran !!
Entäs se toinen taiteilija. "Mutta kukas se TUOLTA tulee ??" "No, se on juuri se Justiina." "Ai, SE..." Joskus ei ole mitään ja toisina päivinä tulee yli äyräiden.
Oppipoika: "Joo, ei sepät todellakaan ole mitään bodari-tyyppejä. Melkein kaikki ovat tällaisia kuivan kesän oravia." *hahahahahhahahahhah*
Ehkä, poju, sä olet kitukasvuinen orava, mutta ei todellakaan se toinen. Siis hän.
Entäs se toinen taiteilija. "Mutta kukas se TUOLTA tulee ??" "No, se on juuri se Justiina." "Ai, SE..." Joskus ei ole mitään ja toisina päivinä tulee yli äyräiden.
Oppipoika: "Joo, ei sepät todellakaan ole mitään bodari-tyyppejä. Melkein kaikki ovat tällaisia kuivan kesän oravia." *hahahahahhahahahhah*
Ehkä, poju, sä olet kitukasvuinen orava, mutta ei todellakaan se toinen. Siis hän.
Impulssi impotenssiin
Nyt on listattu "Mitä mies ei halua kuulla sängyssä". Nämä tunnelman tappavat möläytykset olivat Cosmopolitan -lehdessä. Nauratti ihan helvetisti, ei voi mitään !
1. "Onko se jo sisällä?"
2. "Haluan katsella sinua, kun nukut."
3. "Siinäkö se oli?"
4. "Exälläni oli tapana..."
5. "Tämä on muuten eka kertani."
6. "Voi ei, mieheni tuli kotiin!"
7. "Voisitko vain pidellä minua?"
8. "Luin lehdestä, että miehet pitävät siitä, kun heidän peräaukkoaan kosketetaan."
9. "Älä huoli, sitä sattuu kaikille."
10. Kuorsausta.
Toi kohta 1. räjäytti kyllä koko potin heti alkuun :-D
1. "Onko se jo sisällä?"
2. "Haluan katsella sinua, kun nukut."
3. "Siinäkö se oli?"
4. "Exälläni oli tapana..."
5. "Tämä on muuten eka kertani."
6. "Voi ei, mieheni tuli kotiin!"
7. "Voisitko vain pidellä minua?"
8. "Luin lehdestä, että miehet pitävät siitä, kun heidän peräaukkoaan kosketetaan."
9. "Älä huoli, sitä sattuu kaikille."
10. Kuorsausta.
Toi kohta 1. räjäytti kyllä koko potin heti alkuun :-D
6.10.2009 Ilkeyksiä ja inhottavuuksia
Joskus iskee piru hiilihangolla siihen hermopisteeseen, jolloin hyvä tahto unhotuu tyystin. Silloin tekee mieli olla inhottavan ja ilkeä ihan 100 prosenttisesti. Tehdä jotain sellaista, mitä ei kuuna kullanvalkeana tekisi muuten. Tai edes tekisi mieli tehdä.
Sellainen mielihalu iskee noin kerran vuodessa yhtenä lokakuisena tiistaiaamuna siinä klo 6-7 tienoilla. Siihen se suunnilleen osuu.
Kaikilla meillä on syntimme. On niitä todellisia pahiksia eli isoja syntisiä ja sitten meitä, jotka keitymme sitten joskus vain 150 asteessa. Enkä isoilla syntisillä nyt tarkoita niitä, jotka voidaan tuomita teoistaan jo maallisenkin lain puitteissa vaan niitä, joihin lain hammas ei pure tai puutu, mutta teot ovat silti tuomittavia noin yleisesti. Ovat yleismoraalisesti arveluttavia. Puhun siis syöpöistä, juopoista ja naipoista. Tai heihin rinnastettavista elämäntapasyntisistä kuten veronkiertäjistä ja koiraansa naapurin portinpieleen paskattavista.
Niin. Kun se piru tökkäsee oikein makeasti, tekisi mieleni narauttaa naapuri. Kanssasisar tai -veli, joka on hairahtunut kaidalta tieltä täydet 90 astetta. Olisi erittäin mielenkiintoista heittää sellainen uppotukki tuollaisen kapteenin aluksen keulan eteen, että sen roiston loistopaatti räjähtäisi tuhannen p*llun päreiksi ja hajoaisi pitkin vesialuetta. Olisi erittäin tyydyttävää joskus räjäyttää koko potti ja seurata tätä tosi-tosi-teevee -ohjelmaa ajatuksella, että "mitäs sitten ?", "kuinkas nyt 'suu' pannaan ?"
Usein tällaiset elämäntapakusipäät kuvittelevat olevansa tekoineen turvassa, koska eivät ole koskaan jääneet kiinni ja siten ovat tuudittautuneet väärään turvallisuudentunteeseen. Kunnes sitten jollakin kilahtaa jonain päivänä klo 6.30 ja lasitalo sortuu helisten tiilen osuttua seinään.
Tekisi mieleni pyyhkäistä jonkun omahyväisen paskiaisen naamalta se ylimielinen hymy levittämällä koko sen elämän sonta turuille ja toreille. "Vittu, nauratko vielä ?"
Lepo vaan. Ei hätää. Kello on jo 8. Se meni jo. Katsotaan sitten ensi vuonna uudestaan.
Sellainen mielihalu iskee noin kerran vuodessa yhtenä lokakuisena tiistaiaamuna siinä klo 6-7 tienoilla. Siihen se suunnilleen osuu.
Kaikilla meillä on syntimme. On niitä todellisia pahiksia eli isoja syntisiä ja sitten meitä, jotka keitymme sitten joskus vain 150 asteessa. Enkä isoilla syntisillä nyt tarkoita niitä, jotka voidaan tuomita teoistaan jo maallisenkin lain puitteissa vaan niitä, joihin lain hammas ei pure tai puutu, mutta teot ovat silti tuomittavia noin yleisesti. Ovat yleismoraalisesti arveluttavia. Puhun siis syöpöistä, juopoista ja naipoista. Tai heihin rinnastettavista elämäntapasyntisistä kuten veronkiertäjistä ja koiraansa naapurin portinpieleen paskattavista.
Niin. Kun se piru tökkäsee oikein makeasti, tekisi mieleni narauttaa naapuri. Kanssasisar tai -veli, joka on hairahtunut kaidalta tieltä täydet 90 astetta. Olisi erittäin mielenkiintoista heittää sellainen uppotukki tuollaisen kapteenin aluksen keulan eteen, että sen roiston loistopaatti räjähtäisi tuhannen p*llun päreiksi ja hajoaisi pitkin vesialuetta. Olisi erittäin tyydyttävää joskus räjäyttää koko potti ja seurata tätä tosi-tosi-teevee -ohjelmaa ajatuksella, että "mitäs sitten ?", "kuinkas nyt 'suu' pannaan ?"
Usein tällaiset elämäntapakusipäät kuvittelevat olevansa tekoineen turvassa, koska eivät ole koskaan jääneet kiinni ja siten ovat tuudittautuneet väärään turvallisuudentunteeseen. Kunnes sitten jollakin kilahtaa jonain päivänä klo 6.30 ja lasitalo sortuu helisten tiilen osuttua seinään.
Tekisi mieleni pyyhkäistä jonkun omahyväisen paskiaisen naamalta se ylimielinen hymy levittämällä koko sen elämän sonta turuille ja toreille. "Vittu, nauratko vielä ?"
Lepo vaan. Ei hätää. Kello on jo 8. Se meni jo. Katsotaan sitten ensi vuonna uudestaan.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Kylmää ja kuumaa
Elämässä on monia aivan ihastuttavia asioita, kokemuksia lähinnä. Niitä voi listata monella tavalla. Tässä tädin aivan sattumanvarainen lista mukavista asioista.
1) Seksi. Tämä EI ole nro 1 missään muussa kategoriassa kuin siinä, mikä on mukavinta, mitä tehdään (useimmiten) ilman housuja.
2) Laitesukellus. Parasta, mitä voi tehdä (useimmiten) housut jalassa.
3) Synnytys. Kokonaisvaltaisesti parhaimmat kokemukseni, joissa sekoittui jännitystä, iloa, tuskaa, rakkautta, pelkoa, odotusta ja kaikkia mahdollisia tunteita, mitä kuvitella saattaa.
4) Sauna. Puilla lämmitetty ihana löyly. Ikkuna raollaan, josta tulee viileän ja pimeän syysillan raikasta ilmaa kasvoille, kun jalkaterät nauttivat samaan aikaan lämmöstä ja josta kuuluu sateen verkkainen ropina haavanlehtiin.
5) Uni. Sänky, jossa on täydellinen kovahko patja, puhtaat lakanat, neljä tyynyä, kevyt peitto ja lisäksi viileä, hiljainen ja pimeä huone, jossa uni on syvää ja levollista.
6) Nauru. Kun en enää naura, kuolen.
Listasta näyttäisi tulevan loputon, jos lisään siihen vielä musiikin, viinin, ruuan, liikunnan, lukemisen, kirjoittamisen, lapset... Lista on loputon.
1) Seksi. Tämä EI ole nro 1 missään muussa kategoriassa kuin siinä, mikä on mukavinta, mitä tehdään (useimmiten) ilman housuja.
2) Laitesukellus. Parasta, mitä voi tehdä (useimmiten) housut jalassa.
3) Synnytys. Kokonaisvaltaisesti parhaimmat kokemukseni, joissa sekoittui jännitystä, iloa, tuskaa, rakkautta, pelkoa, odotusta ja kaikkia mahdollisia tunteita, mitä kuvitella saattaa.
4) Sauna. Puilla lämmitetty ihana löyly. Ikkuna raollaan, josta tulee viileän ja pimeän syysillan raikasta ilmaa kasvoille, kun jalkaterät nauttivat samaan aikaan lämmöstä ja josta kuuluu sateen verkkainen ropina haavanlehtiin.
5) Uni. Sänky, jossa on täydellinen kovahko patja, puhtaat lakanat, neljä tyynyä, kevyt peitto ja lisäksi viileä, hiljainen ja pimeä huone, jossa uni on syvää ja levollista.
6) Nauru. Kun en enää naura, kuolen.
Listasta näyttäisi tulevan loputon, jos lisään siihen vielä musiikin, viinin, ruuan, liikunnan, lukemisen, kirjoittamisen, lapset... Lista on loputon.
Kynä ja kumi
Käyttääköhän minun lisäkseni enää kukaan tässä maassa oikeaa lyijykynää ja kumia työssään ? Ja koululaisia ei nyt lasketa mukaan. Siis sellaista puukynää, jota pitää terottaa säännöllisin väliajoin, jotta se toimisi terävästi.
Puisesta lyijykynästä huomaa, että jotain tapahtuu. Kynä kuluu, koska sillä on tehty jotain. Kirjoitettu tarralappuja, laskettu laskuja ja kirjoitettu muistiinpanoja. Jotain ihan oikeaa ja näkyvää.
Kumista huomaan, että virheitäkin on tullut tehtyä, mutta ei tolkuttomia määriä, koska kumini on jo nelisen vuotta vanha ja siitä taitaa vieläkin olla noin puolet jäljellä. Niin, ja se siis on ihan tavallinen peruskumi eikä mikään hehtaarikimpale. Jossain minun on näköjään täytynyt onnistuakin. Ja ihan ensi yrittämällä jopa.
Huomasin eräänä päivänä tehtyäni virheen, että vaikka kumitan väärän yhtälön tai sanan pois, niin paperiin jää kuitenkin heikko jälki tekemästäni virheestä. Se ei häiritse ja sen päälle voin kirjoittaa oikean muodon, mutta siellä se kuitenkin häilyy taustalla, jos oikein tarkkaan katson.
Sama on elävässä elämässä tehdyillä virheillä. Ne voi jotenkuten 'pyyhkiä' pois hyvittämällä tekonsa tai pyytämällä anteeksi, mutta sinne ne jäävät. Taustalle häilymään. Ja mitä pahempi virhe, mitä tummempi kynä, sitä huonommin se pyyhkiytyy pois. Mustekynällä tehty virhe ei häviä lainkaan.
Eli jälleen ennaltaehkäisy on se parempi vaihtoehto. Pitäisi pyrkiä olemaan tekemättä virheitä lainkaan. Se on kuitenkin mahdoton tehtävä. Kaikki me teemme joskus virheitä. Toiset vahingossa, toiset ajattelemattomuuttaan, jotkut jopa tahallaan.
Olen viime aikoina pyydellyt niin paljon anteeksi, että alan epäillä itsessäni olevan jotain todellista vikaa. Loukkaan niitä ja pahoitan niiden mielen, joista eniten välitän. Niiden, joille haluaisin sanoa vain mukavia asioita ja joille haluaisin tuottaa vain hyvää mieltä ja oloa. Toisin vain aina käy. Joku ohjelma ei nyt selvästikään toimi niin kuin sen pitäisi. Tarvitsee varmasti tilata joku lähituesta katsomaan, josko asialle voisi tehdä jotain vai onko mappi Ö se oikea osoite.
"Neuvokas selviytyy hankaluuksista, joihin viisas ei joudu ollenkaan."
Puisesta lyijykynästä huomaa, että jotain tapahtuu. Kynä kuluu, koska sillä on tehty jotain. Kirjoitettu tarralappuja, laskettu laskuja ja kirjoitettu muistiinpanoja. Jotain ihan oikeaa ja näkyvää.
Kumista huomaan, että virheitäkin on tullut tehtyä, mutta ei tolkuttomia määriä, koska kumini on jo nelisen vuotta vanha ja siitä taitaa vieläkin olla noin puolet jäljellä. Niin, ja se siis on ihan tavallinen peruskumi eikä mikään hehtaarikimpale. Jossain minun on näköjään täytynyt onnistuakin. Ja ihan ensi yrittämällä jopa.
Huomasin eräänä päivänä tehtyäni virheen, että vaikka kumitan väärän yhtälön tai sanan pois, niin paperiin jää kuitenkin heikko jälki tekemästäni virheestä. Se ei häiritse ja sen päälle voin kirjoittaa oikean muodon, mutta siellä se kuitenkin häilyy taustalla, jos oikein tarkkaan katson.
Sama on elävässä elämässä tehdyillä virheillä. Ne voi jotenkuten 'pyyhkiä' pois hyvittämällä tekonsa tai pyytämällä anteeksi, mutta sinne ne jäävät. Taustalle häilymään. Ja mitä pahempi virhe, mitä tummempi kynä, sitä huonommin se pyyhkiytyy pois. Mustekynällä tehty virhe ei häviä lainkaan.
Eli jälleen ennaltaehkäisy on se parempi vaihtoehto. Pitäisi pyrkiä olemaan tekemättä virheitä lainkaan. Se on kuitenkin mahdoton tehtävä. Kaikki me teemme joskus virheitä. Toiset vahingossa, toiset ajattelemattomuuttaan, jotkut jopa tahallaan.
Olen viime aikoina pyydellyt niin paljon anteeksi, että alan epäillä itsessäni olevan jotain todellista vikaa. Loukkaan niitä ja pahoitan niiden mielen, joista eniten välitän. Niiden, joille haluaisin sanoa vain mukavia asioita ja joille haluaisin tuottaa vain hyvää mieltä ja oloa. Toisin vain aina käy. Joku ohjelma ei nyt selvästikään toimi niin kuin sen pitäisi. Tarvitsee varmasti tilata joku lähituesta katsomaan, josko asialle voisi tehdä jotain vai onko mappi Ö se oikea osoite.
"Neuvokas selviytyy hankaluuksista, joihin viisas ei joudu ollenkaan."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
