Kuinka monella on ollut kirjeenvaihtokaveri ? Penskana se oli lähes sääntö, että piti olla kirjeenvaihtokaveri, joillakuilla useampiakin. Minulla ei ollut. En ymmärrä, mikä siinä oli se kynnys. En vain saanut aikaiseksi kirjoittaa kenellekään. Tuntui vaikealta kertoa jotain itsestään enkä keksinyt mitään muutakaan kirjoittamisen aihetta.
Tänä päivänä lapset eivät taida harrastaa kirjeiden (kynällä ja paperilla) kirjoittamista. Meilit ja tekstiviestit sen sijaan onnistuvat mainiosti, mutta ne tuppaavat olemaan lyhyttä sähkösanomakieltä. Onneksi sentään koulussa vielä on pakko kirjoittaa aineita ja esseitä. Käsin.
Tädillä oli tuossa vuosikausia sitten kirjeenvaihtokaveri. Tai siis hänkin oli meilikaveri, mutta kirjoittelimme valtavan pitkiä viestejä. Emmekä vain kirjeitä vaan myös muita tekstejä. Runoja ja pieniä tarinoita. Se oli todella uskomatonta. Erilaista. Aikuisten satuja. En muista, miten se kirjoittelu sellaiseksi 'lipsahti', mutta hän sai minut taas innostumaan kirjoittamisesta. Ja vaikka hän kritisoikin kirjoittamisiani, niin hän oli aina kannustava ja rohkaiseva. Hän sai kirjoituksillaan minut itkemään ja nauramaan, jännittämään ja välillä jopa hermostumaan. Kiihottumaan ja tyyntymään. Uskomatonta. Ainutlaatuista.
Aikanaan se kirjoittelu loppui. Hänelle tuli kriisi parisuhteessaan eikä hänellä ymmärrettävästi ollut enää aikaa minulle.
Olimme puolittain sopineet, että kun emme enää kirjoittele, tuhoamme toistemme viestit ja kirjoitelmat. Hänestä en tiedä, mutta minä en voinut hänen tekstejään hävittää. Olin saanut niistä niin paljon. Ajattelin, että haluan lukea niitä aina uudestaan ja uudestaan. Vuosienkin jälkeen.
En ole lukenut niitä kertaakaan sen jälkeen. Ensin en ikävältäni pystynyt, sen jälkeen en enää halunnut.
Löysin tässä päivänä eräänä hänen 'kansionsa' sähköpostista, jota käytin vain hänen kanssaan. Jäin miettimään, mitä sille teen. Tuhoanko ne lukematta ? Luenko ne ja tuhoan vasta sitten ? Odottelenko vielä, jos ne haluan joku päivä lukea oikein ajatuksella ?
Elämässä tulee kuitenkin aikoja, jolloin on vain luovuttava. Päästettävä irti. Olisiko nyt se hetki ? Ehkä. Silloin vuosia sitten kuvittelin, etten voi häntä ikinä unohtaa enkä voi hänen teksteistään luopua. Voin. Jo parikin kertaa olen unohtanut ja nyt on sen lopullisen luopumisen aika.
"Oletko varma, että haluat poistaa kansion lopullisesti ?"
Olen.
*******
Ylläolevaan liittymättä muuten kuin kyyneleiden osalta:
"Olet kaunis ja niin ihanan tuntuinen !"
Joskus se nuoli osuu kohteeseen eikä itkua voi estää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti