Olipa kerran pieni poika, joka oli menossa äitinsä kanssa kauppaan. Oli niitä loppusyksyn ja alkutalven päiviä, jolloin aamuisin vesilammikot olivat ohuen jääkerroksen peitossa kunnes aurinko jaksoi ne taas sulattaa. Erääseen lammikkoon oli yön aikana eksynyt kastemato, joka oli kohdannut tiensä pään jäätyessään kiinni lätäkköön.
"Äiti. Onko tuossa kastemato ?"
"On, kulta."
"Miksi se ei liiku yhtään ?"
"Se on jäätynyt siihen ja kuollut."
"Kuollut ? Ihanko kokonaan ?"
"Ihan kokonaan."
"Eikö se enää koskaan luikertele ?"
"Ei, rakas."
Poika katsoo matoa. Alkaa hiljainen itku. Pienen pojan isot kyyneleet vierivät pitkin pyöreitä poskia hänen katsellessaan kovaksi koppuraksi jäykistynyttä matoa. Äidilläkin nousee pala kurkkuun ja silmät sumenevat.
"Älä itke, kulta. Vaikka se mato onkin kuollut, se on päässyt kastematojen taivaaseen." Suuret silmät kääntyvät katsomaan äitiä ja nyyhkytys hidastuu. "Nyt sillä madolla on paljon paremmat oltavat kuin mitä sillä oli täällä maan päällä." Poika kuuntelee kiinnostuneena. "Se mato on nyt kastematojen taivaassa, jossa on aina kesä ja aurinko paistaa. Ei ole rankkasateita, jotka tukkisivat sen suurella vaivalla kaivamat käytävät. Nurmikko on aina rehevää ja multa on ihanan muhevaa kaivella. Juuri sellaista kastemadolle täydellistä." Pienen miehen silmiin ilmestyy kirkas pilkahdus ja tumpun selkämys pyyhkäisee nenän kuivaksi. Hän seuraa edelleen tarkkaavaisena tarinaa. "Eikä siellä varmasti tarvitse pelätä rastaita, jotka pää vinossa kuuntelevat madon kulkua nurmen alla !" Aurinkoinen hymy valaisee pienet kasvot. Ja koko maailman. Syvä helpotuksen huokaus kumpuaa toppahaalarin sisältä.
"Sillä madolla on nyt tosi hyvä olla", sanoo lapsi vakuuttuneena. "Minäkin haluan sinne taivaaseen, äiti."
Äidin sydäntä puristaa tuska. Kyyneleet valuvat poskilta kaulaliinaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti