Luin tänään uutta blogia. Ei uutta juuri aloitettua, vaan minulle uutta tuttavuutta. Siinä nainen, selkeästi minua nuorempi, kertoo elämästään naisena, vaimona ja äitinä. Aiheet käsittelevät arkea, parisuhdetta ja lapsia, luonnollisestikin, mutta myös melko laajasti mustasukkaisuutta.
Kun luin hänen postauksiaan, oli kuin olisin lukenut omia tarinoitani. Ei niin, että hänen elämänsä ja sen tapahtumat olisivat olleet samankaltaisia omieni kanssa, vaan että hänen tunteensa ja ajattelutapansa olivat tietyiltä osin erittäin omieni kaltaisia. Etenkin ne, jotka käsittelivät mustasukkaisuutta.
Se oli ahdistavaa luettavaa. Pystyin samastumaan aivan täysin hänen epäilyksiinsä ja tuskaansa. Tiesin aivan tarkkaan, mistä hän puhui. Olinhan käynyt ne kaikki samat läpi elämässäni. Muutamaankin kertaan eikä niitä voi unohtaa. Niistä voi päästä yli, ajan kanssa, mutta unohtaa niitä ei pysty. Ikinä.
Jossain vaiheessa elämääni kuvittelin kasvaneeni eroon niistä tunteista. Kasvaneeni järkeväksi aikuiseksi, joka omistaa sen verran itsetuntoa, ettei tarvitse enää olla mustasukkainen toisesta aikuisesta ihmisestä, vaan voi elää tasavertaisessa ja rehellisessä suhteessa luottaen kumppaniin ja hänen sanoihinsa. Olin väärässä. Joku käärme vain luikerteli siihenkin paratiisiin. Epäilyksen käärme.
Tälläkin kirjoittajalla on ollut epäilyksiä eikä aivan syyttä. Samoin kuin minullakin oli. Se oli hirveää. Se oli niin kuluttavaa ja niin kaiken peittävää, ettei lopulta enää jaksanut eikä pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Se vei elämästä kaiken ilon.
Minä olin epäilyksissäni oikeassa, toivottavasti hän ei ole. Sain todisteen siitä, että rakkaus ei todellakaan aina voita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti