Onneton operetti

Ystävättäreni on onneton. Sydänsuruja, kuinkas muutenkaan. Ja kun keski-ikäisen sydäntä särkee, se on jo kovaa kipua, koska tässä iässä sydänsurut ovat harvinaista herkkua.

Hänellä on kyllä käynyt myös harvinaisen huono tuuri. Jo kohta avioeronsa jälkeen hän löysi mukavan miehen. Avioliitto oli ollut jo useamman vuoden takkuamista ja eron valmistelua, joten hän oli valmis uuteen suhteeseen, vaikka se melko nopeasti tulikin. Lisäksi heitä yhdisti yhteinen rakas harrastus. Vain lapsiin liittyi pieni ongelma, mutta se ei ollut ylitsepääsemätön. Ei ainakaan alkuun. Vähitellen siitä kuitenkin tuli todellinen ongelma ja suhde päättyi parin vuoden jälkeen.

Nauravaisena, ulospäinsuuntautuneena ja fiksuna naisena ystävätär löysi piankin seuraa itselleen. Ei mitään vakavaa, vain mukavaa. Ja niin kului vuosi, toista.

Viime syksynä, noin vuosi sitten, ystävättärestä alkoi tuntua, että nyt olisi sopiva hetki ihan oikeallekin suhteelle ja alkoi tarkastelemaan tapaamiaan miehiä hieman erilaisella asenteella. Rehellisenä naisena hän kertoi tapaamilleen miehille, että hän on etsimässä ihan oikeaa suhdetta eikä vain hetken hupia. Siinä tapahtui ensimmäinen virhe.

Lähes jokainen mies on enemmän tai vähemmän sitoutumiskammoinen, joten ihan ensimmäisillä tai toisilla eikä varmaan vielä kolmansillakaan treffeillä kannata lähteä miehelle puhumaan sitoutumisesta ja vakavissaan olemisesta. Ystävättären potentiaaliset ovat kyllä olleet periaatteessa ihan samaa mieltä, että kyllä heille sopii, että tapaillaan yksinoikeudella, mutta sitten muutaman viikon tai kuukauden päästä se onkin ollut jo ahdistavaa. Tai eivät he sitä näin ole esittäneet, mutta se on siellä taustalla kuitenkin ollut. On myös ollut toista tyyppiä liikenteessä.

Ystävätär on oikeasti mukava. Myös miesten mielestä. Jopa niin mukava, että haluavat pitää hänet ehdottomasti ystävänä. Eli vaikka olisivatkin valmiita seurustelemaan vakavissaan, he ajattelevat jo niin pitkälle tulevaisuuteen, että näkevät suhteen kariutuvan johonkin niistä tuhansista ylitsepääsemättömistä ongelmista ja olettavat, ettei sen jälkeen ole enää mitään mahdollisuuksia olla vain ystäviä. Ystävättärelle se kyllä on mahdollista, mutta eiväthän ne miehet sitä tiedä tai usko. Eli eivät uskalla edes aloittaa mitään eron pelossa.

Sitten on ollut niitä, joiden mielestä ystävätär on tosi mukava ja seksi hänen kanssaan on kivaa, mutta se joku kipinä on kateissa. Joku ei vain kolahda. Ja tätä selitystä olen kuullut itsekin. Ei siis niin, että joku minulle olisi noin sanonut (..koska minähän olen ihan huipputyyppi ja seksi kanssani on suorastaan loistavaa ;), vaan miespuoliset ystäväni ovat antaneet meriselitystä siitä, miksi joku nainen ei vain ole päässyt kotipesälle saakka, miksi häneen korkeintaan ihastui. "Hauskaa seuraa, mukava tyyppi, nätin näköinen ja fiksu nainen, seksi herkullista, mutta ei vain kolahtanut sillä tavalla." Just. Mistäköhän se sitten on kiinni ?

Olen aina kuvitellut, että nainen on se sukupuoli, joka tarvitsee sen 'kolahduksen', jotta voisi ajatella suhdetta miehen kanssa ja miehelle puolestaan riittää iloinen ja rento nainen, jolla on isot tissit. Niin se mieskin kehittyy, kun oikein tiukka paikka tulee. Kolahdusta siis tarvitaan.

Mikäköhän sen kolahduksen saisi aikaan ? Voisikohan sen kolahduksen tulemista mitenkään edesauttaa näin naisena ? Jos se ei riitä, että on mukava, rento, fiksu, nätti ja seksinnälkäinen, niin mitä hittoa sitten naisen pitää olla ollakseen miehelle tarpeeksi kolauttava ??!?