Kausivaihtelua ja kuun kiusaa

Olen havaitsevinani sisälläni kausivaihtelua. Tarkemmin eriteltynä pääni sisällä. Huolestuttavaa, että se on todellakin todellista. En ole koskaan aikaisemmin huomannut vastaavaa, mutta tänä vuonna se on selvinnyt itsellenikin. Joku tästä on maininnut useampaankin otteeseen kuluneen vuoden aikana, joten kiitos siitä sille jollekin, että valo on syttynyt meikäläisenkin päässä. Ja taas sammunut.

Nyt ei kuitenkaan onneksi ole kyse siitä, että paine olisi korvien välissä noussut asteikon punaiselle osalle. Ei, vaan nyt viisari häilyy vihreän, tyytyväisen ja toiveikkaan alueen ja harmaan alueen, eli epäuskon ja itsetunnottomuuden, välillä.

Äsken istuin kalliolla kukkulalla ihanassa lämpimässä auringonpaisteessa heilutellen ihastuneita varpaitani ja edessäni kimmelsi järvenselkä helteisessä kesäsäässä. Nyt nökötän pimeässä ja kalseankosteassa maakellarissa kylmällä multalattialla pyllyn lähestyessä jäätymispistettä ja tipan noustessa nenänpäähän. Ja kohta taas jossain ihan muussa olotilassa.
Onhan tämä hämmentävää, että mielialat ja tuntemukset heittelehtivät laidalta toiselle kuin myrskyävällä merellä seilaavan laivan kannella. Ja voin vain kuvitella, miten kädetön olo meitä ailahtelevia naiseläjiä katselevilla miehillä on, kun itselläkin on jotenkin puustapudonnut tunne.

Mielessäni pyörivät joku aika sitten saamani kohteliaisuudet. Harvoinhan niitä saa ja siksi ne tuntuivatkin niin erityisen hyviltä ja jäivät mieleen. Ja vaikka ne kuullostivatkin kivoilta, suorastaan hykerryttäviltä, niin jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että olivatko ne sittenkään ihan vilpittömiä ja voiko joku todella ajatella niin minusta. En tietenkään epäile niiden antajaa valehtelijaksi, mutta olisiko niissä ollut ainakin jonkin verran liioittelua ihan vain minun mielikseni. Jota minulle tulisi hyvä mieli. Valkoisia valheita. (Minnekäs se itsetunto tipahti ? Ahaa, tuolla hiidenkirnun pohjallahan se köllöttelee.)

Tietysti tämä on itsetuntokysymys. Minulla ei ole mitään harhakuvitelmia itsestäni. En kuvittele, että peilitehdas on tehnyt epäkuranttia tavaraa ja juuri minun seinälläni roikkuu se maanantaikappale. Kyllä se on ihan nykyaikainen laitos se, joka iltaisin kuvastaa kulahtanutta pärstääni ja epätäydellistä vartaloani. (Aamuista nyt puhumattakaan.) Se, että mieleltään tuntee itsensä 3-kymppiseksi ei tarkoita sitä, että myös siltä näyttäisi. Siksi on vaikea uskoa kaikkia sanoja todeksi. Ihan niin sokea lepakko ja vanha hupakko en vielä ole, ettenkö näkisi ja vielä uskoisi näkemääni todeksi. Onneksi.

Mieli tuntuu nuorelta, tai ainakin nuorekkaalta, vaikka välillä kyllä huomaan tipahtaneeni täysin kehityksen ja nykyajan kärryiltä. Tekniikka on ajanut ohitseni jo aikapäiviä sitten enkä ihan kaikkia nykynuorten hömpötyksiä pysty sulattamaan, mutta kepeähkö suhtautuminen arkeen ja reipas huumorintaju on pitänyt minut liikkeessä enkä ole jämähtänyt paikoilleni kuten näyttää muutamille ikätovereilleni käyneen. Aikuiseksi voi kasvaa silti vanhenematta mieleltään.

Hetken uskon ne sanat, kun muistan. Muistan.

Kuu-ukko kiusaa tätiä. Tehkää jotain !