31.10.2009 Justiinan jupinat

Tein emähölmöyden. Luin omia tekstejäni melkein-vuosipäivän kunniaksi. Ihan näinä päivinä tulee näet vuosi täyteen, kun aloitin blogin. E.T.:n.

Aloittaminen oli jotenkin hankalaa. Mistä hitosta sitä nyt aloittaisi tuosta vaan ?! No, se oli silloin. Nyt ei olisi mitään ongelmaa aloittaa blogia per päivä. Itseasiassa se kiehtoisi ajatuksena. Vielä yksi blogi. Tosin, mistäpä sitä kehittäisi kirjoitettavaa vielä siihenkin, kun välillä tuntuu täälläkin olevan ajatukset hakusessa. Ja sanat.

Jos osaisi kirjoittaa puhdasta fiktiota. Silloin voisi kirjoittaa vaikka mitä ihmeellisempiä tarinoita päivät pääksytysteen. Niin, jos, mutta kun ei, niin ei. Kaikki kirjoitukseni liipovat tavalla tai toisella totuutta, omaa elämääni. Juu, kyllä se ei ollut Justiinan oma perse tuossa eilisessä kuvassa, jos joku sitä kuvitteli. Mutta onhan siinä sen verran totuutta siteeksi, että Justiinalla ON kuitenkin perse-kin.

Mutta siis tästä kirjoittamisesta vielä. Vaikka se alku olikin hankalaa silloin vuosi sitten, niin tarve kirjoittaa oli nähtävästi aikamoinen, koska kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin n. 130 tekstiä, joista osa oli toooooosi pitkiä. Kirjoittamisen tarve on edelleen olemassa, mutta tekstien sävy ja sisältö on muuttunut.

Kun luin niitä viime vuoden postauksiani, niin myötähäpeä oli kyllä melkoinen. Osaa teksteistä ei voinut lukea kuin silmiä peittävän käden sormien välistä. "Tää on just tällasille luaville ihmisille luanteenomaista, ettei me oikeen pystytä silleen katsomaan omia juttuja." Just. Mutta kyllä ne tekstit ihan Justiinaa olivat. 24 karaatin... tätiä.

Sitten on ne privaattipuolen jupinat. Nämä täällä ovat kaunisteltu versio niistä jorinoista. En tajua, kuinka joku kestää niitä juttuja, pitää niitä huvittavina, siis viihdyttävinä, ja jopa vastaa niihin. Olen nähtävästi löytänyt jonkun yhtä löyhäpäisen kirjeenvaihtokaverin kuin mitä itse olen. Ei, ei. Kyllä hän on jotain ihan muuta. Suorastaan liian fiksu ja nokkela meikäläiselle. Tunnen välillä suorastaan alemmuutta hänen tekstiensä edessä. Siispä minun täytyy taistella toisin asein.

Mutta vielä. Mitä iloa näistä teksteistä on kenellekään ? Meikäläinen purkautuu eetteriin juuri kuin lehmän henkäys ja se tietty vähentää painetta lehmän sisällä, mutta muuta iloa ei siitä purkautumisesta kenellekään ole. Olen kirjoittanut yhteensä jo yli 1111 tekstiä lähes vuoden aikana. Ketä kiinnostaa ? No, ei ketään. Ei edes minua itseäni. Tämä on sellaista typerää monologia, jossa ei ole tietoakaan mistään loogisesta jatkumosta. Kunhan vain heittelen tekstiä menemään. Ja mitä enemmän on sisälläni, sitä vähemmän pystyn kirjoittamaan. Käsittämätöntä. Ja ihan helvetin tylsää. Näillä näkymin tylsistytän itseni kuoliaaksi. Ja aika nopeasti sittenkin.

Lueskellessani niitä vanhoja tekstejä tuli mieleen, että sieltähän voin ammentaa uutta raikasta nestettä tähän seisovan veden lampeen. Mutta tarkemmin kun miettii, niin sehän olisi se säälittävyyden huipentuma: siteerata, vittu, itseään. Joo, tappakaa mut välittömästi, mutta mieluummin heti.

Eikä tässäkään postauksessa ole sitä pointtia pointterista puhumattakaan. Alan pikkuhiljaa kyllästyä jo itseenikin. Sanokaa nyt, helvetissä jo, että TURPA KIINNI, ÄMMÄ !!

okei